Teemun ilkeä velipuoli tässä moi. Anteeksi, että kaappaan tämän Soberismia-blogin röyhkeään mainoskäyttöön hetkeksi, mutta kun tuo Teemu kun on niin vaatimaton ettei kehtaa itse sitä tulla mainostamaan, ajattelin tulla kertomaan että uusi sivusto www.soberismia.fi on nyt avattu. Tämä blogi tulee vastaisuudessa löytymään myös sieltä.

Samalla myös Soberismia – Kalliosta kukkulalle -kirjan kauppa on avattu ja ennakkomyynti alkanut. Kirjan voi tilata kotiin julkaisupäiväksi edullisempaan 17 euron hintaan omistuskirjoituksella varustettuna. Kirja julkaistaan 1.10.2014 ja hinta ilmestyessä on 25 euroa. Kauppa löytyy osoitteesta https://soberismia.mycashflow.fi/ .

Noin. Nyt palautan sivun taas Teemun omaan käyttöön. Pahoittelen häiriötä. 

Terve Teemu! Ja tervetuloa tänne Soberismia-blogin haastatteluun!

- No tervepä terve! Ja kiitos kutsusta, tämähän on suuri kunnia. Soberismia on suosikkiblogini.

No sepä mukava kuulla, sinulla on selkeästi hyvä maku. Mutta mennäänpäs suoraan asiaan. Olet julkaisemassa Sobersimia – Kalliosta kukkulalle -nimistä kirjaa. Kertoisitko vähän mistä on kyse?

- Juu, lokakuun alussa julkaisen kirjoituksistani kokoelman, joka on ikään kuin päiväkirjani parin viime vuoden tekemisistäni ja ennen kaikkea ajatuksistani. Sellainen kasvutarina että mitä minulle on tapahtunut sen jälkeen kun lopetin viinan juomisen ja aloin hoitaa masennustani.

Just just. Joo, okei. Mutta tuota, eikös saman asian hoida tämä Soberismia -blogi, pitääkö se nyt kirjaksi asti tuupata?

- Osittain varmaan kyllä. Mutta tässä kohtaa nyt oikeastaan kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että olen aina haaveillut kirjan julkaisemisesta ja toisekseen se, että olen vankka fyysisten formaattien kannattaja. Niissä on jotain pysyvämpää kuin vain netissä julkaistuissa kirjoituksissa. Kovat kannet kauniilla kuvalla, jotain mitä pläräillä ja johon voi laittaa kirjainmerkin sivujen väliin kun menee nukkumaan, jotta tietää mistä jatkaa seuraavana päivänä. Ja siis tuleva kirja ei ole yksi yhteen blogin kanssa, vaan se on muokattu uuteen uskoon ja ihan itsenäiseksi teokseksi.

Jaa että nukkumaan mennessäkö sitä pitää lukea? Toisen psyykkisistä ongelmista? Eikö siitä tule pahoja unia?

- No, minun mielestäni kirjassa on kyllä enemmänkin kyse positiivisesta asiasta, siitä kuinka olen pystynyt päihittämään ne psyykkiset ongelmani. Että ei se ole mikään itkuvirsi vaan enemmänkin positiivinen itsensä haastamisen tarina. Että ehkä siitä saa mieluummin jotain inspiraatiota seuraavaan päivään ja ne unet ovat toivottavasti positiivisia.

Ymmärräthän, että kirjan takakannessa on kuva sinusta ilman paitaa? Että ei ne unet nyt mitään parhaita mahdollisia voi olla. Kuinka monta kirjailijaa tiedät, jotka ovat laittaneet kuvan itsestään ilman vaatetta omaan kanteensa?

- Ööö, no eikös Fabio poseerannut monissakin kansissa paidatta?

Poseerasi juu kyllä, mutta luojan kiitos Fabio ei kirjoittanut itse niistä yhtäkään. Ja toisekseen, Fabio näyttää, no, Fabiolta. Mutta jatketaan. Kirjan julkaisemisesta haaveilee nykyään jokainen joka jotain pari lausetta pidempiä tekstejä nettiin suoltaa. Ei se heistä kirjailijoita vielä tee. Onko niitä haaveita sitten ihan pakko toteuttaa?

- No on! Tietenkin! Jos tilaisuus kerran tulee. Koko Soberismia-touhu on antanut minulle niin valtavan paljon, että haluan viedä sen loppuun asti. Aika vahvasti tässä seuraan omaa intuitiotani koko projektin kanssa, mutta minusta itsestäni tuntui, että tämä pitää tehdä ja tarina laittaa koviin kansiin. Joissa poseeraan ilman paitaa.

Olet kova poika puhumaan ”tarinasta”. Mikä sinun tarinassasi on sellaista mikä ihmisiä kiinnostaa ihan kirjaksi asti?

- Se on oikeastaan asia, joka on itsellenikin vähän arvoitus. Ehkä se on se, että tarina on pelottavan yleinen ja monia koskettava, mutta josta ei ehkä silti kehdata puhua tarpeeksi. Alkoholi- ja mielenterveysongelmia on paljon mutta ne käsitellään usein joko baarissa, terapeutilla tai ei ollenkaan. Eli ehkä se, että olen melko avoimesti avannut jokaisen tunnetilan, joka matkan varrella on tullut vastaan, ja kertonut niistä, on ollut sellainen avain kirjoitusteni suosioon. Luulisin, että niistä on saanut jotain irti sekä ne, joita vastaavat ongelmat koskettavat henkilökohtaisesti sekä sitten heidän läheisensä. Samalla sitten taas ne, jotka eivät ole joutuneet vastaavien asioiden kanssa painimaan, ovat vain seuranneet ja eläneet mukana sitä nousuani alhaalta parempaan. Ihmiset tykkäävät lukea itsensä voittamisesta.

Kiva kiva. Tosi kiva sulle. Kukas tuon sinun kirjasi julkaisee?

- Julkaisen sen itse, toimin siis omana kustantajanani. Jonkin verran keskustelin muutamien kustantamojen kanssa, jotka lopulta kuitenkin päätyivät jättäytymään pois, joten päätin saattaa projektin loppuun omin voimin. Mikä oikeastaan tuntuu aika hyvältä ratkaisulta nyt. Koko juttu edennyt omien tekojen ja ratkaisujen kautta, joten tehdään nyt sitten kirjakin samaan malliin. Jos onnistun, voin sanoa onnistuneeni ihan itse ja jos taas koko roska floppaa, niin eipähän voi syytellä ketään muuta vaan pitää katsella sitten peiliin taas kerran. 

Toisin sanoen aiot kylpeä rahassa ja onanoida kylpyammeellisessa satasen seteleitä?

- Noh, sanotaan nyt niin, että ei tässä rikastumaan pääse eikä se se tavoite missään nimessä ole. Jos omani saan takaisin, olen enemmän kuin tyytyväinen ja jos siihen päälle jotain tulee, niin pääseepähän maksamaan velkoja pois.

Mutta haluaisit kuitenkin onanoida setelikylvyssä?

- No eikös kaikki?

Arvasin. Olet varmaan niitä Kokoomuksen äänestäjiä. No, kerro tähän loppuun vielä, että mistä sitä kirjaa saa?

- Soberismia – Kalliosta kukkulalle tosiaan julkaistaan lokakuun ensimmäisenä päivänä ja sen ennakkomyynti käynnistyy keskiviikkona 28. toukokuuta omassa nettikaupassani. Julkaisuun asti jatkuva ennakkomyynti on hinnaltaan edullisempi , vain 17 euroa kun ilmestyessään hinta on 25 euroa ja ennakkoon ostettuun kirjaan saa myös halutessaan omistuskirjoituksen. Ilmestyessään sitä pitäisi saada myös suurimmista kirjakaupoista.

Saanko ennakkokirjoitukseksi vaikka että ”onanoin rahakylvyssä tätä omistuskirjoitusta kirjoittaessani”?

- No saat, jos välttämättä haluat.

Haluan. Kiitos haastattelusta Teemu ja onnea kirjaprojektiin! Toivottavasti saat kaiken mitä haluat. Myös elämässä.

- Kiitos, samaa toivon minäkin! Saanko mainostaa vielä nopeasti nettisivuani? Eli keskiviikkona kannattaa suunnata osoitteeseen www.soberismia.fi, sieltä löytyy sitten se nettikauppa ja kirjan voi tilata!

Ei, et saa.  Kyllä tämä nyt oli tässä.

Ryhdyin tuossa muutama päivä sitten järjestelemään tietokoneellani olleita valokuvia, kun huomasin, että niitä oli melkoinen kasa ja koneen muistin tila alkoi hupenemaan. 8500 kuvaa viimeisen neljän vuoden ajalta. Jotta sain organisoitua nuo jollain tolkun tavalla, otin tehtäväkseni käydä kaikki kuvat läpi ja miettiä jokaisen kohdalla sen arvoa ja paikkaa ja että olisiko se parempi bittiavaruudessa vaiko tallessa vielä tuleviakin vuosia ja uusia koneita varten.

Olipa aikamoinen matka. Sen lisäksi, että yli kahdeksan tuhannen kuvan tuijottaminen oli suhteellisen puuduttavaa hommaa, tuli käytyä aika monta muistoa läpi. Eteen tuli aika monta hetkeä ja asiaa, jotka olin jo unohtanut ja myös sellaista, jotka haluaisin unohtaa ja kun tuota urakkaa kronologisessa järjestyksessä eteni, tuli aika hyvä muistutus itselle että miten tässä oikein on käynytkään. Kuva kuvalta muistojen tulviessa mieleen pystyi seuraamaan kuinka huonompaan ja huonompaan suuntaan sitä meni. Monen hetken kohdalla sitä mietti, että ei perkele, jos vaikka tuon tai tuon päivän jälkeen olisi jättänyt sen ja tämän tekemättä, kuinka toisin voisi asiat ollakaan. Tai jos vaikka olisi ymmärtänyt sulkea korkin jo tuon viikonlopun perään, kuinka olisikaan välttynyt paljolta. No, jossittelu sinänsä on turhaa ja ottaen huomioon missä tänään olen, niin ihan hyvin tämä on kääntynyt tämä homma.

Minulle tuo kuvaprojekti oli oikeastaan aika tunteellinen matka itseeni ja muutaman vuoden takaisiin ajatuksiini. Mutta aloin miettiä samalla myös, miten rikasta elämä on ollutkaan. Myös silloin kun olin huonoimmassa kunnossa ja masennuksen syvimmässä nurkassa. Ja mietin, että kun joku ulkopuolinen katsoo kuvagalleriaani, hän varmasti miettii että onpas siinä ollut jätkällä hienoja kokemuksia ja hieno meininki. Että mistäs se nyt oikein valittaa?

Kuvia oli Tokiosta, Nizzasta, New Yorkista, Färsaarilta, Lontoosta, Tukholmasta, Barcelonasta, Berliinistä, Sloveniasta, Tallinnasta, Bostonista, Hampurista ja mistä lie. Oli loppumattoman paljon hienoja keikkoja backstageilta ja lavanreunoilta katsottuna, oli festareita, Lapin matkoja pojan kanssa ja makoilua kesämökin pihassa. Niitä katsomalla varmasti ulkopuolinen ajattelisi, että kylläpä on tuo Suominen kaiken nähnyt. Ja osittain olisi oikeassakin, niin minä olenkin, en toki kaikkea mutta paljon. Mutta minulle nuo kuvat tuovat silti päällimmäisenä mieleen masennuksen ja ne olot, joissa velloin kuvia ottaessa.

Vaan sitä se masennus juuri on. Se on tila, jota ei pysty mitenkään ulkopuoliselle kuvailemaan jos tämä ei ole sitä itse kokenut. Se on jotain, joka on sisälläsi, ei välttämättä edes näy ulos eikä sitä kukaan voi ymmärtää muu kuin sinä. Se on sairautena siitä paha, että sillä ei ole selkeää muotoa ja se on jokaisella erilainen, mutta kaikilla yhtä kokonaisvaltainen. Se on pimeyttä vaikka olisi maailman aurinkoisimpana päivänä New Yorkissa terassikahvilla. Se syö sisältä silläkin hetkellä kun on Tokiossa karaokekopissa ilman paitaa hymy kasvoillaan.

Törmäsin pari päivää sitten erinomaiseen masennusta koskevaan sitaattiin. Sen on lausunut paljon aiheesta kirjoittanut näyttelijä, koomikko ja aktivisti Stephen Fry, joka on antanut kansainvälisestikin kasvot syvälle depressiolle ja siitä toipumiselle. Ja se on ajatus, joka ulkopuolisen pitää ymmärtää katsellessaan minun kuviani Nizzan rannoilta.

“If you know someone who’s depressed, please resolve never to ask them why. Depression isn’t a straightforward response to a bad situation; depression just is, like the weather.



Try to understand the blackness, lethargy, hopelessness, and loneliness they’re going through. Be there for them when they come through the other side. It’s hard to be a friend to someone who’s depressed, but it is one of the kindest, noblest, and best things you will ever do.”

Masennus on kuin sää. Se vain on.

Se on nyt niin, että enää ei auta selittelyt. Viime viikon Ranskan matka sai luvan olla viimeinen elostelu ennen kahden kuukauden loppuspurttia ja heinäkuista Mount Elbrusille kiipeämistä. Tarkoitus olisi näiden kahden kuukauden aikana urheilla enemmän kuin olen suunnilleen elämässäni tähän mennessä yhteensä tehnyt, joten katsotaans kuinka miehen käy.

Paino on nyt puolessatoista vuodessa tullut sieltä noin sadasta kilosta 78:aan, eli lukioaikaisiin lukemiini. Vaikken sinänsä vaakaa kovin paljoa vilkuilekaan muuten kuin ehkä tarkistan silloin tällöin että onko muutosta tapahtunut, mielestäni 75 kiloa voisi olla sellainen mukava tasaluku kesäksi. Mutta painolla nyt ei sinänsä mitään väliä ole, ei sinne Elbrusille kiloilla kiivetä. Selkeän spurtin kuntoilussa otin jo talvella, kun kiipeilyreissun lentoliput kilahtivat sähköpostiin, mutta se on se, mihin edelleen pitää panostaa. Kunnon kasvattamiseen. Tein itselleni ohjelman, joka sisältää urheilua viisi kertaa viikossa aina lenkkeilystä kahvakuulailun kautta mäkijuoksuun ja aamukävelyihin ja jota ainakin kovaan ääneen uhoan noudattavani aina heinäkuun loppuun asti, jolloin lento Vodyn piskuiseen kaivoskaupunkiin Etelä-Venäjälle lähtee.

Yksi suurimmista syistä siihen, että tuolle kukkulalle lähden kiipeämään on se, että en ole oikeastaan koskaan elämässäni laittanut kroppaani kunnolla likoon ja rääkkiin. Mitä nyt muutamat marssit armeijassa tuli vedettyä ennen autokuskiksi siirtymistä ja joitain vaelluksia partiopoikana tallailtua mutta ei mitään sellaista, mihin joutuisi ensinnäkin valmistautumaan jollain tavalla ja joka suorituksena olisi jotain ennenkuulumatonta. Ennenkuulumatonta siis minulle, joka vielä pari vuotta sitten lähinnä mussutin pullaa rannassa ja huuhdoin sen alas siiderillä. Jos psyykkinen minä alkaa olla pikkuhiljaa voitettuna niin piestään nyt sitten vielä fyysinenkin puoli kerralla kunnolla.

Mount Elbrus on 5642 metriä korkea. Noissa korkeuksissa ilmanpaine on huomattavasti merenpintaa alhaisempi, mikä tarkoittaa että happimolekyylit ovat siellä harvassa. Tai ainakin harvemmassa kuin tuossa Kaivopuistossa. Sen lisäksi, että vaarana on pahimmassa tapauksessa vuoristotauti, liikkuminen noissa oloissa on raskaampaa kuin oikeastaan missään muualla. Paitsi tietenkin vielä korkeammalla. Jolloin kuvitelma siitä, että tässä kun vähän juoksentelee rannassa jonkun mukavasti trikoisiin itsensä asentaneen nais-ihmisen perässä tasamaalla riittäisi, on vaarallinen. Ei riitä. Pitää olla enemmän kuin kunnossa. Ja minä en ole ollut kunnossa ikinä.

Mutta heinäkuussa ajattelin olla. Juomishommat jäivät jo kohta pari vuotta sitten, röökikin jo viime vuoden puolella, syön melkoisen järkevästi jo nyt ja talvella tuli vedettyä sauvojen kanssa kävelyä suhteellisen reippaasti. Hyvä pohja on siis olemassa, se pitää nyt sitten vain saattaa äärimmilleen jotta tämä Kalliosta kukkulalle -projekti saa arvoisensa päätöksen.

Oikeastaan vähän jännittää itseäkin että mitä tässä tuleman pitää. Sen lisäksi että en oikeastaan osaa kuvitella ollenkaan edessä olevia oloja Elbrusilla, jännittää ylipäänsä millainen mies sieltä loppujen lopuksi – toivottavasti – alas kapuaa. Jotenkin näen mielessäni sellaisen todella seksikkäästi ruskettuneen elämää nähneen vuorikiipeilijän, jonka parransänki on vähän harmaantunut ja siinä on jääpaloja kiinni. Paitsi että minulla ei kasva parta enkä rusketu. Otan yleensä kesäväriksi sellaisen Britti-viikon-Ibizalla-ilman-paitaa -tyyppisen sävyn ja se on aika kaukana seksikkäästä. Mutta tuolla risupartamielikuvalla lähdetään liikkeelle.

Tutkiskellessani Elbrusin historiaa törmäsin tietoon, että vuoren nimi tarkoittaa kaukasialaisen circassian-kielen mukaan onnea. Jos sinne ylös asti tämän jumppakärpäskesän jälkeen pääsen, onnellisena minä ainakin palaan, oli rusketuksen taso mikä tahansa. 

Viikon loma Etelä-Ranskan lämmössä teki tehtäviään. Pää sai lepoa ja koki lähinnä loppumatonta hyvänolontunnetta katsellessaan kuusivuotiaan vilpitöntä onnea tämän juoksennellessa hellekelissä suihkulähteissä pitkin Nizzaa ja ihmetellessä haltioituneena miekkavalasnäytöksiä Antibesin merieläinpuistossa. Kun viimeisenä päivänä poika päätti pistää tanssiksi keskellä vilkasta kävelykatua, mietin että tuo on se mihin pitäisi kaikkien pyrkiä, sellaiseen fiilikseen, että jos on niin hyvä olla, että tekee mieli tanssia kaiken kansan edessä, silloin tanssii.

Matkan aikana pääkoppa sai taukoa myös töistä sähköpostin ja puhelimen pysytellessä suljettuina. Mutta koska mieli ei kuitenkaan koskaan täysin lepää, pyörittelin paljonkin erilaisia ajatuksia mielessäni ja yritin saada jonkinlaista päivitystä omaan tämänhetkiseen olooni. Että missäs sitä oikeastaan juuri nyt mennään, mitä pitää työstää ja mistä voi jo itseään olalle taputella. Olantaputtelut jätän tässä oman omahyväisyyteni hellittäväksi, mutta noissa työstettävissä asioissa jäljitin mieltä painavat kummitukset oikeastaan kahteen viimeiseen mörköön, sellaiseen joita ennen en ihmisten edessä ala vielä itse tanssimaan.

Ensimmäinen niistä on se oikeastaan turhauttavin, eli raha-asiat. Ne samat raha-asiat, joiden kanssa olen paininut tässä jo useamman vuoden ja joihin käytännössä havahduin  vasta silloin, kun korkin suljin. Vaikka velkataakka on puolittunut, oikeastaan lähes jo nujerrettu, vielä on viimeinen rutistus jäljellä ja se on asia joka painaa niskassa taukoamatta. Velat. Jollekin olen velkaa kolmesataa euroa, toiselle pari tonnia, mutta kumpikin on henkisesti yhtä raskas pala kantaa. Se muistuttaa mielessä joka aamu kun herää ja joka ilta nukahtaessa. Päätin saada asiaan ratkaisun, laitoin asunnon myyntiin ja sinä päivänä kun se menee kaupaksi, on velkataakkani muuttunut saatavaksi. Saan kertalaakista maksettua kaiken pois ja tiedän, että tuo päivä tulee olemaan yksi tärkeimmistä elämässäni koskaan. Sen henkinen vaikutus tulee olemaan jotain mitä en vielä ymmärrä mutta josta haaveilen joka aamu kun herään. Oloa onneksi vähän helpottaa jo se tieto, että tuo päivä on varmasti tulossa. Eli haluaisiko joku ostaa 52,5 neliötä kolmiota Munkkisaaresta?

Ai niin, varmaa on myös se, että en enää ikinä aio sössiä raha-asioitani uudelleen. En ikinä.

Entä se toinen mörkö sitten? No se onkin sitten sellainen, jota joudun vielä vähän työstämään korvieni välissä. Se on yksi eniten sisältä syövistä asioista, joka on kuitenkin, paradoksaalista kyllä, yksi turhimmista tunteista joita ihminen voi tuntea. Se on katkeruus. Huomasin Nizzassa olevani edelleen todella katkera joitain ihmisiä ja asioita kohtaan ja se syö sisältä päivittäin vaikka kuinka kuvittelin, että olisin jo moisen yläpuolella.

Se on ärsyttävää. Katkeruus on tunne, joka kumpuaa muista muttei ole kenenkään muun vika. Se on oman pään sisällä oleva, yleensä valheellinen mielikuva siitä, kuinka muut keräävät sinun hedelmäsi samalla kun itse nuolet näppejäsi. Ja vähintään nauravat sinulle keräillessään. Tietenkään yleensä asiat eivät ole ensinnäkään ihan niin mustavalkoisia ja toisekseen, katkeruus perustuu mielikuvaan jonka olet itse luonut. Se on vähän kuin se viha, jota olen vannonut etten enää ikinä aio tuntea. Ja ehkä tässä katkeruudessa on sama juttu kuin siinä aikanaan niin mustassa vihassani; olen katkera muita ihmisiä kohtaan, koska se on paljon helpompaa kuin se, että tunnustaisi itselleen, että kaikki ei nyt kuitenkaan ole mennyt ihan putkeen tässäkään päässä kenttää. Paino kuitenkin sanalla ”tässäkään”.

Olen jo kauan sitten päässyt eroon siitä ajatuksesta, että kohauttaisin olkapäitäni sille, mitä muut minusta ajattelevat. Nyt olisi siispä aika tehdä sama toiseen suuntaan, olla olettamatta että muut tekisivät mitään henkilökohtaisia ratkaisujaan siltä pohjalta mitä minä ajattelen. Oikeastaan tärkein ratkaisu, joka pitäisi tehdä, on se, että lakkaisin ajattelemasta niitä muita, antaisin heidän mennä menojaan, elää elämäänsä, ja minä keskittyisin nyt vain omaani. Ehkä sen jälkeen pääsisin kadulle tanssimaan joku päivä vielä minäkin.

Istuskelen Nizzassa ja nautin aamukahvia parvekkeella maailman kauneimman kerrostalopihan yläpuolella. Tämä puutarha on kuin suoraan jostain rokokoo-aikojen Ranskasta, missä miehet peruukeissaan ja polvihousuissaan ja naiset korseteissaan järjestivät orgioita. Se oli aikanaan, 14 vuotta sitten, ensimmäinen ajatukseni kun tämän puutarhan näin ja sama tulee edelleen ensimmäisenä mieleen.

Hitto, siitä on oikeasti jo 14 vuotta kun olin täällä ensimmäisen kerran. Siis tällä parvekkeella, Nizzassahan minä olin käynyt useasti jo muksuna ja yhdeksännen luokan luokkaretkellä. Joskin on ihme, että siitä reissusta vielä muistan jotain, se kun sujahti ohi melkoisessa kännissä ja krapulassa. Koska niin voi käydä, jos päästää 40 kuusitoistavuotiasta kahdeksi viikoksi Rivieralle ja laittaa mukaan vain kaksi aikuista valvojaa. Viini oli halpaa ja me kuvittelimme omistavamme maailman.

Mutta 14 vuotta sitten perheeni osti täältä asunnon. Kiva kerrostalokämppä maailman kauneimman pihan äärellä, äitille eläkepäivien ratoksi. Vuosien varrella tästä on muodostunut meille toinen kesämökki, se sellainen pakopaikka, mihin voi tulla vaihtamaan maisemaa ilman, että tarvitsee tehdä mitään normaalin lomareissun turistihommista. Täällä voi vain olla ja tuijottaa tuota orgiapuutarhaa.

Huomaan edelleen kokevani  kovin ristiriitaisia tunteita täällä ollessani. Paikkaan liittyy paljon muistoja, joista ehkä isoin osa ex-vaimooni, jonka kanssa tapasimme käydä täällä vähintään pari kertaa vuodessa. Joskus kutsuttiin ystäviä mukaan, yleensä oltiin kahdestaan pakomatkalla arjesta. Istuimme tällä parvekkeella, söimme patonkia, jonka päällä oli maalais-patéta ja brie-juustoa, joimme rosé-viiniä ja aamulla Oranginaa. Vaimo näytti aina hyvältä bikineissä tuossa viereisessä aurinkotuolissa. Ensimmäinen reissumme tänne oli vähän huono, meillä meni suhteessa jotenkin nihkeästi ja molempia vähän keljutti vaikka olimmekin matkaa pitkään odottaneet. Välissä oli sitten lukuisia hyviä ja paljon parempia matkoja mutta etenkin viimeinen reissumme tänne on porautunut  syvälle mieleen. Se oli joulu 2008, emme olleet suunnilleen enää edes puheväleissä ja näiden kahden terassituolin etäisyys oli henkisesti tuhansia kilometrejä. Näin jälkikäteen voi vain miettiä, että miksi ihmeessä edes lähdimme. Muistan ajatelleeni silloin, että tämä on viimeinen mahdollisuus yrittää muuttaa kurssia. Mukana oli vuoden ikäinen lapsi joka ei ymmärtänyt  että miksi nuo kaksi eivät puhu ja pussaa.

Erityisen hyvin muistan illan, kun makasimme sohvalla katsomassa Mamma Mia -DVD:tä. Emme sanoneet sanaakan ja kun The Winner Takes It All:in ensimmäiset sanat ”I don’t want to talk / there’s nothing left to say” kajahtivat ilmoille, tiesin että tämä avioliitto on ohi. Lähdin röökille tälle samalle parvekkeelle ja yritin pidättää paniikkikohtausta. Yksitoista päivää myöhemmin muutin pois kotoa.

Se on edelleen päällimmäisin muistoni täältä ja siitä tulee surullinen olo.

Seuraavaksi tulee mieleen, kuinka kaksi vuotta myöhemmin istuin sisällä pöydän ääressä tietokoneella, kun vaimon statuksesta ex-vaimoksi muuttunut ihminen kertoi Facebookin chatin kautta että hänellä on uusi mies. Olin täällä uuden tyttöystävän kanssa itse, vihasin tätä paikkaa ja niin tekopyhää kuin se olikin, tuo uutinen katkaisi kamelin selän lopullisesti. Se ilta meni aika kännissä, pari päivää myöhemmin palasimme Suomeen ja viikkoa myöhemmin marssin lääkäriin kertomaan, että nyt ei ole kuulkaa kovin hyvä olla, diagnoosiksi sain vaikean masennuksen ja purkin lääkkeitä. Loppu onkin sitten jo tuttua kauraa.

Kello on kahdeksan aamulla ja tässä terassituolissa alkaa olla jo kuuma. Noin puolen tunnin päästä nuo pihan suihkulähteet käynnistyvät ajastimella ja rikkovat hiljaisuuden. Jos ei tuo ensimmäisestä lomapäivästä uupunut kuusivuotias tuolta herää jo sitä ennen, on tainnut nukkua kohta 11 tuntia.

Aika kaukaiselta tuntuvat nuo muistot tänään, kuin toisesta ulottuvuudesta tai jostain elokuvasta olisivat. Silloin joku sanoi, että ainoa asia joka parantaa, on aika. Se on tehnyt tehtävänsä. Yhdessä lääkkeiden, terapian ja elämänmuutosten kanssa, aika on tehnyt tehtävänsä. Suhtaudun muistoihin kunnioituksella ja ymmärryksellä, melko levollisestikin vaikka ne edelleen jostain vatsanpohjalta vähän sieppaavatkin. Ne ovat osa isompaa kokonaisuutta jonka olen pystynyt nujertamaan.

Eilen katsoin Nizzan keskustan suihkulähteen äärellä, kun se aikanaan yksivuotiaana täällä mukana matkannut tyyppi juoksi helteessä vesisuihkujen läpi vaatteet läpimärkänä maailman onnellisin hymy kasvoillaan. Luulen että naurunsa kaikuu vanhan kaupungin kaduilla vielä vuosienkin päästä ja se on se nauru, jota aion tulla tänne vastaisuudessa aina kuuntelemaan. 

Eipä ole tullut pyöriteltyä parisuhdeajatuksia pitkään aikaan. Jotenkin sitä on tyytynyt täysin tilanteeseen ja omaan sinkkuuteensa viime aikoina eikä asia ole ollut mielessä lainkaan, vaikka aiemmin moinen rumba jumitti päätäni lähes koko ajan kaiken muun kaaoksen ohessa.

Ensimmäistä kertaa aikoihin tuossa lauantaina tuli sellainen olo, että olisihan se nyt ihan nastaa, että tässä olisi joku vieressä vähän paijaamassa. Kyseessä oli syntymäpäiväni, makasin sohvalla ja harmitti. Oikeastaan kyllä ihan syyttä, koska tuo harmitus kumpusi lähinnä siitä olosta, jonka yli 70-tuntinen työviikko ja kahteen tuntiin jääneet yöunet aiheutti. Pinna oli kireällä ja leikin kotona marttyyria. Että hyvä on sitten, synttäripäivä, täällä sitä ollaan yksin eikä ketään kiinnosta ja olenpas minä nyt surkea ja yksin ja kaikilla muilla on joku, kakullekin pitää mennä yksin. Olo onneksi raukesi lopulta iltaa istuessa parhaiden vanhojen ystävien parissa ja kun seuraavana yönä tuli vedettyä yhdentoista tunnin unet, niin johan sitä oli taas oma itsensä sunnuntaiksi. 35-vuotias oma itsensä.

Vaan onpa jotenkin helpottavaa huomata, että se yksi ennen niin paljon alaa omasta ajatusmaailmasta vallannut myrsky on poissa. Siis parisuhde. Tai lähinnä sen ajattelu ja pakonomainen tarve sellaiseen, ihan kuin en osaisi elää jos suhdetta ei ole. Ihan oikeasti jotenkin siihen tapaan nimittäin jossain vaiheessa uskoin, ajattelin etten ole kokonainen jos ei ole jotakuta jonka kanssa sitä olla. Kahdentoista vuoden parisuhteen jälkeen loikkasin suoraan seuraavaan, joka kesti sekin kolme vuotta ja kariuduttuaan olin kuin tyhjän päällä. Vaikken sitä varsinaisesti ääneen sanonutkaan, niin kyllä se näin jälkikäteen ajatellen oli niin, että en vain osannut elää itsekseni. Tai niin luulin, koska en ollut koskaan moista kokeillut.

Nyt tässä on kolme vuotta kohta tullut oltua enemmän tai vähemmän itsekseen muutamia yrityksiä lukuun ottamatta. Yrityksiä, jotka ovat olleet ihan hyviä etenkin itseeni tutustumisen kannalta, sitä kun on joka kerta ymmärtänyt elämästä aina vähän jotain lisää. Mutta viime aikoina ajatus parisuhteesta on ollut jotenkin täysin piilossa, en ole moiselle hetkauttanut mietettäkään, mikä on ollut uskomattoman vapauttavaa. Ei niin kuin että minulla jotain sitä vastaan olisi, jos tuolta nurkan takaa vaikka tulisi joku ihanainen ja veisi ukon mennessään, mutta se, että en ole sitä ihanaista pakonomaisesti etsinyt, se on vapauttavaa.

Moni ystävä on viime aikoina alkanut vouhottaa tästä uudesta hienosta aplikaatiosta nimeltään Tinder. Vähintään kymmenen ihmistä on viimeisen kahden viikon aikana kysynyt, että kai sä olet siellä jo? Kävin parhaan ystävättäreni kanssa kahvittelemassa ja tämäkin oli jo ehtinyt ”Tinder- treffeille” vaikka on tietääkseni ollut vahva ikisinkku aina. Kahvittelun päätteeksi hän huikkasi vielä lähtiessään, että no niin, mees nyt kotiin siitä tekemään se profiili.

En mennyt. Sen sijaan liityin Facebookissa Tinderin parhaat -nimiseen ryhmään jotta tietäisin kuitenkin edes vähän mistä puhutaan. Pari päivää katselin ihmisten kuvan perusteella valitsemilleen kumppaniehdokkaille lähettämiä puolituhmia viestejä ja totesin, että ehkäpä tämä touhu ei ole minua varten. Ei minusta olisi lähettämään”Jos sun toinen jalka on joulu ja toinen uusivuosi, niin saanko mä tulla pyhien välissä käymään?” -tyyppisiä viestiä kellekään ja toisaalta, en myöskään haluaisi moisia vastaanottaa.

Siispä tilanteen ollessa itseni kannalta hyvä ja statuksen ollessa quo, käytän vastakin sitä täydellisesti toimimatonta taktiikkaa, jossa odotan että joku, josta tykkään, taianomaisesti tajuaa että näin on ja tulee hakemaan minut kotoa sanaristikon äärestä suuriin seikkailuihin.

Tai ehkäpä nyt sitten kuitenkin teen niin, että jatkan tällä viime aikojen valitsemallani linjalla enkä ajattele asiaa tämän enempää. 

Kyllä kaikista kansallisista juopottelupäivistä vappu on juomattomalle se turhin.

Runo sen kunniaksi.

Toukokuun eka, ei oo oloja

Olin kotona ja katsoin Rekkakuskit jäällä

Joku just oksensi mun ikkunan takana kadulle

haalarit päällä.

Kauheen huono runo

Haalarit