Tulin juuri viikon kolmannelta aamulenkiltä. Viime viikolla kävin kahdesti laskettelemassa, kerran luistelemassa ja kerran punttisalilla. Ajattelin lähteä vielä tulevana sunnuntaina Messilään, josko lunta vielä hetken riittäisi mäenlaskuun.

Ei niin kuin että jotenkin valittaisin, mutta tämä jumppakärpäs-hommahan lähtee koko ajan enemmän ja enemmän lapasesta! En ole liikkunut näin paljoa tuskin ikinä, korkeintaan joskus nuorempana, kun paikasta toiseen tuli siirryttyä skeittilaudan päällä ja talvisin tuli hinkattua Talman nyppylää joitain kertoja viikossa. Mutta silloin ne olivat ”harrastuksia”, ei ”kuntoilua”.

Nyt kirjoitin viime viikolla työhakemukseen harrastukseksi ”lenkkeily”. Naurahdin ääneen.

Vaan eipä ole ollut näin hyvää oloakaan ehkä koskaan! Siis fyysisesti. Jotenkin tuntuu, että ensimmäistä kertaa ikinä tulen jotenkin täydellisesti toimeen kehoni kanssa. Mikään ei kolota, ryhti on suorempi, olo on jäntevä ja krooninen selkävikanikaan ei ole pahemmin oikkuillut enää vähään aikaan. Olo on kuin Fabiolla ja S-koon t-paidat menevät päälle. Ei siitä kovin kauaa ole, kun katsoin peiliin ja huomasin, että ohhoh, keskivartaloni näyttää edestä päin katsottuna nykyään enemmän tiimalasin muotoiselta kuin pullapitkolta. Painan 78 kiloa.

Ja voi että kun se peilikuva hiveli itsetuntoa. Ja hivelee koko ajan. Se rohkaisee ja suoristaa selkää vähän lisää. Sitä katsoessa on terve olo, joka taas kannustaa myös mieltä olemaan terve. Huomasin tässä yksi ilta Majavassa notkuessani flirttailevani avoimesti jonkun vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Tein niin luottaen siihen, että totta kai minä voin vähän tässä yrittää iskeä silmää, koska ensimmäistä kertaa vuosiin se ei näytä siltä kuin virtahepo kuolaisi gasellia.  Vastakaikua ei toki tullut, johtuen ehkä siitä, että noustessaan ylös, huomasin tämän neidin olevan niin sanotussa siunatussa tilassa, jolloin päätellä voisi myös että hän on jo flirttikumppaninsa löytänyt, mutta ei se mitään. Jos sivuttaa sen, että tilanne oli hieman nolo, tärkeämpää oli, että yritin. Koska se, jos joku, oli terveen itsetunnon merkki.

Sanovat aina, että liikunta auttaa pitämään mielen parempana, mutta minun kohdallani tuntuu, että kana tuli ennen munaa tai toisin päin. Kun puolisentoista vuotta sitten tein päätöksen hoitaa mieleni kuntoon, keho koheni jotenkin salakavalasti siinä ohessa. Ja kohenee edelleen samassa tahdissa, auttaen sitten vastavuoroisesti siihen mielentilaan. Tästä positiivisempaa noidankehää on vaikea keksiä.

Samalla kun lumi sulaa tuolla ulkona, kesä lähestyy kovaa vauhtia ja kesä tuo tullessaan yrityksen valloittaa Mount Elbrusin huippu heinäkuussa. 5642 metriä venäläistä vuorta on edessä kiivettävänä ja pikkuhiljaa minusta alkaa tuntua siltä, että se tulee onnistumaan. Viime syksynä liittyessäni retkikuntaan nieleskelin pari kertaa miettien, että mihinköhän sitä nyt on tullut lupauduttua, mutta niin se vain mieli liikkuessa muuttuu. Silloin huolenaiheeni oli enemmänkin juuri fyysinen minäni, että onko tästä 35-vuotiaasta ruhosta moiseen mutta mitä lähemmäs tuo vuorenhuippu tulee, sitä enemmän tuntuu että edessä on lähinnä psyykkinen haaste, koska keho kyllä kestää.

Tai ei ehkä edes niinkään haaste, vaan palkinto. Psyykkinen palkinto. Jos heinäkuussa seison tuolla yli viiden ja puolen kilometrin korkeudessa, on se monella tapaa kulminaatiopiste tälle koko hommalle. Kahdessa vuodessa Kalliosta kukkulalle, rapakunnosta Fabioksi,  mielisairaasta terveeksi, pohjalta huipulle.

Onpa nimittäin ollut aikamoinen matka.

Olen varmaan ainoa ihminen Suomen musiikkialalla, jolla ei ole omaa musiikkitaustaa tai historiaa jossain bändissä.

Tai no, oli meillä ala-asteen lopulla kavereiden kanssa yksi biisi. Se soitettiin sähköpianolla ja -kitaralla, siinä yhdistettiin Judas Priestin Painkiller ja Sepulturan Dead Embryonic Cells ja se loppui kolminkertaiseen MORE BEER! -huutoon. Ja kokeilin minä bändikouluakin. Vedimme kolmen hengen voimin Bad Religionin American Jesusta, mutta lopetimme koska komppikitaristillamme ei ollut minkäänlaista rytmitajua eikä näin pysynyt tahdissa millään. Lopulta päädyin bändikoulun joulujuhlassa soittamaan Eric Claptonin Tears in Heavenin yksin ja siihen jäi minun muusikon urani. Sittemmin olen seissyt tuhansia kertoja lavan reunalla jonkun bändin mukana salaa vähän haaveillen, että olisinpa minä tuossa soittamassa, tyytyen kuitenkin kohtalooni.

Kyllä minä pianotunneilla lapsena kävin ja osaan minä kitaralla jotain J. Karjalaista leirinuotiolla näppäillä, mutta sen enempää ei kärsivällisyys tai kiinnostus riittänyt treenaamaan. Sillä aikaa, kun olisi pitänyt harjoitella skaaloja ja tapping-sooloja, minä opettelin skeittaamaan ja rikkomaan luita lumilaudalla. Ja juomaan kaljaa Koffin puistossa.

Näin aikuisena se on jäänyt vähän harmittamaan. Olen vähän väliä viime aikoina noukkinut tuolta nurkasta tuon pölyyntyvän kitaran käteeni ja näppäillyt. Kyllä minä edelleen sen Amerikan Jeesuksen riffin osaan mutta olisi hienoa, jos osaisi tehdä sillä luutulla jotain muutakin. Purkaa siihen tuntoja ja patoutumia, olla luova ja pystyä kanavoida tunteitaan kyseisen kuusikielisen kautta ulos luontevasti. Siis säveltää.

Olen varma, että jos minulla olisi aikanaan ollut kyky suoltaa tuntoni ulos musiikin kautta, olisin päässyt vähemmällä. Ja niin olisi muutkin. Kaikki se masennus ja raivo olisi voinut tiivistyä sävellystyöhön ja helpottamaan oloa, kun sitä olisi voinut käydä jossain hikisellä punkkikeikalla oksentamassa omia sanojaan lavalta sen sijaan, että paiskoi kiviä kebab-paikkojen ikkunoihin.

Kerran niin teinkin. Ystäväni soitti yhtenä sunnuntai-iltana nelisen vuotta sitten pikkukänneissä, että tulepas studiolle, me halutaan että sä laulat tän yhden biisin. Ja teet siihen sanat. Olivat jostain syystä keksineet kaljapäissään, että se biisi kuulemma kuulosti ihan minulta ja halusivat minut mukaan.

Tein työtä käskettyä. Kirjoitin yhdeltä istumalta biisin nimeltään Pekka, Matti, Petri ja mä, jossa rinnastin itseni ja oloni koulusurmaaja Pekka Auviseen ja Matti Saareen sekä Myyrmannissa pommin räjäyttäneeseen Petri Gerdtiin. Sen kertosäkeen sanat kuuluivat ”Miks mä en oo tappanu vielä ketään? No kaikki vitun skenehomot ja vaimon uusi mies vaan oottavat hetkeään” ja biisi päätyi lauseeseen ”Yksin mä en täältä lähde vaan otan vittu kaikki mukaan häh!” Siellä sitä sitten viinapullon kanssa studiolla karjuttiin kurkku suorana ja  vedeltiin mestariteosta purkkiin.

Kuuntelin biisin pitkästä aikaa tänään ja vasta nyt oikeastaan tajuan miten pahalta se kuulosti. Todella pahalta. Enkä nyt puhu itse musiikillisesta teoksesta. Jos terapeuttini tai joku nettipoliisi olisi sen kuullut, olisin varmaan löytänyt itseni seuraavana yönä jostain Auroran sairaalan mailta. No, se kokeilu ja se sanoma jäi onneksi vain yhteen biisiin.

Jossain vaiheessa sitten keksin kirjoittamisen ja studion sijaan tästä blogista tuli minun musiikkiteokseni ja luovuuden ilmentymäni. Tajusin nimittäin tänään, että tämä blogi ajaa minulle juuri sen asian, mitä musiikin tekeminen olisi voinut parhaimmillaan tehdä. Kirjoittaminen rauhoittaa, parantaa oloa ja inspiroi. Ja samalla myös vapauttaa minut nauttiman musiikista ilman, että tarvitsee miettiä menettäneensä jotain.

Tänään ajattelin nauttia siitä täysin siemauksin Helsingin Nosturissa Frank Turnerin keikalla. Löysin Turnerin sattumalta viime kesänä Mikkelin Jurassic Rockissa metsästäessäni kaljakoppien seasta paikkaa joka myisi kahvia. Kävellessäni päälavan ohi jumiuduin paikalleni kuullessani jonkun laulavan ilkikurisesti, että ”There is noooo-oo God, so clap your hands together”. Lavalla oli ikäiseni tatuoitu kaveri akustisen kitaran kanssa soittamassa jotain punkin ja folkin välimaastoon asettuvaa rallattelua, joka tuntui heti siltä, että tässä on nyt jotain minua.

Päästyäni Mikkelistä kotiin kävin kaupan kautta noukkimassa muutamat Turnerin levyt ja huomasin olleeni oikeassa. Uusimmalla Tape Deck Heart -albumillaan Turner teki juuri sitä mistä aikanaan itsekin haaveilin, lauloi suurista asioista pienilä sanoilla, rehellisesti, hieman vinksahtaneen huumorin säestämänä ja välillä itseään auki repien.

Eli juuri sitä, mitä minäkin päädyin lopulta tämän blogin kanssa tekemään.

Pekka, Matti, Petri ja mä on kuunneltavissa MySpacessa osoitteessa https://myspace.com/lockfist2010/music/song/pekka-matti-petri-ja-m-77516801-85421491 

Terveisiä sängynpohjalta. Maailman mukavin minihiihtoloma päättyi vuodepotilaan rooliin, kun jostain kulman takaa iski ensin tolkuttomat vatsakrampit, joita seurasi korkea kuume, lihassärky ja pahin päänsärky vuosiin.

Tai no, puoleentoista vuoteen.

Koska viimeksi minua on särkenyt päätä 6.9.2012. Silloin kärsin viimeisen krapulani.

En ole ollut millään muotoa sairas tuon jälkeen. Siis fyysisesti. Elintapojen muutos on johtanut siihen, että kehoa ei ole oikeastaan päässyt kolottamaan mikään muu kuin vuodentakainen ensimmäisten kahvakuulatuntien jälkeinen sadistinen tuska, kun ymmärsin, että minulla on ehkä jotain lihaksiakin. Muilta osin olen pysynyt täysin terveenä tämän kohta puolitoista vuotta, joten eilen iskenyt tauti tuntuu nyt sitten todella vahvasti koko menetetyn ajan edestä. Eikä kaapissa tietenkään ollut särkylääkettä, koska aiemmin olen sitä vetänyt vain krapuloihini.

Eilen tuskaisena sohvalla makoillessani tuli jotenkin todella vahvasti mieleen nuo krapulat. Ne sellaiset maailmanlopun darrat, kun kiihtynyt pulssi jyskytti kallonkuoren alla ja hiki virtasi kilpaa löysän vatsan kanssa samalla, kun henkinen olo oli jotain Ilkka Kanervan Tuksu-morkkiksen luokkaa. Sitä makasi sohvalla, tässä samassa paikassa missä nytkin, kiemurrellen ja mielen sopukoista edellisen illan tapahtumia kaivellen. Housujen jalkaan saanti ja pizzan tilaaminen tuntuivat lähes ylivoimaisilta suorituksilta, puhelimen sointi aiheutti sydänkohtauksen.

Pahinta oli, jos niille krapulapäiville oli varattu jotain ohjelmaa, kuten vaikka sukulointia. Muistan kun heräsin Kisahallin putkasta ilman mitään havaintoa kellonajasta ja piti lähteä äidin kanssa syömään. Siellä minä hakkasin ovea, että päästäkää ulos, olen 32-vuotias ja äiti odottaa! Ja joskus mietin, että mitähän siellä päiväkodissakin on ajateltu, kun  satakiloinen ihmisraato on tullut lasta hakemaan puoli pakettia Mynthoneita suussaan. Siitä mentiin sitten kotiin leikkimään sellaista leikkiä, että Pappa on tässä niinku tällainen kivi joka vaan niinku makaa sohvalla, okei?

Muistikuvieni mukaan pahimmat krapulani olen kärsinyt joskus taannoin Nizzassa ja Kauvatsalla. Ensimmäinen tuli, kun kolmistaan parhaan ystäväni ja tämän vaimon kanssa nautimme hienostuneesti ja keski-eurooppalaisittain 13 pulloa rosé-viiniä parvekkeella istuskellen. Seuraavan päivän yli kolmenkymmenen asteen lämpötila ei ollut ystävä. Jälkimmäisestä muistan, kuinka seisoin sateessa maailman sympaattisimman kyläfestarin Kauvatsa Open Airin lavan vieressä samalla, kun lauteilla meuhkasi joku yhtye ja yleisössä oli kirjaimellisesti yksi mummo koiransa kanssa. Ja minä. Edellisenä iltana olimme olleet Tampereella ja Tampereeltahan ei ikinä pääse pois ilman krapulaa.

Sellaiset kollektiiviset ryhmäkrapulat olivat kyllä usein ihan hauskoja ja joskus krapula saattoi olla ihan luovakin tila. Jos ei muuten, niin seksuaalisten himojen kanssa. Millaistahan se darrapanetus olisi nyt, kun ei ole noita himoja hillitseviä mielialalääkkeitäkään verenkierrossa enää? En usko että haluan tietää, olisin varmaan vaaraksi ympäristölleni.

Mutta siis krapula on kyllä sellainen asia, jota en voi millään muotoa sanoa kaipaavani ja tuntuu jotenkin todella kammottavalta ajatella, että känniurani loppuvaiheessa suurin osa ajastani meni niissä tiloissa, niitä hankkiessa tai niistä eroon pyrkiessä. Ja että krapula oli jollain tapaa ylpeilyn aihe, se kun oli usein sen mittari, että edellinen ilta oli ollut onnistunut. Nyt samaisena mittarina toimii loppuun täytetty Suomen Kuvalehden kolmen tähden sanaristikko ja kuunneltujen Pink Floyd -levyjen määrä.

Sinä päivänä, kun kerroin julkisesti että nyt loppui juominen sanoi Teemu Suominen, hyvä ystäväni kirjoitti minulle, että sovitaanko niin, että sinä päivänä kun alat kaipaamaan pahinta krapulaasi, saat taas alkaa juomaan? Mielestäni se oli hyvä idea.

Tämä sairastuminen, hikoilu, päänsärky ja kolotus oli hyvä muistutus siitä, että se päivä ei ihan lähellä ole.

Tämä on oodi hyvälle päivälle. Koska tänään on ollut sellainen.

Tänään heräsin mökiltä kello 7:59. Ulkona oli jo valoisaa mutta makoilin paksun peiton alla vielä jonkun tovin poikani katsellessa joka-aamuisia Muumeja televisiosta vieressä. Mökillä on makuuhuoneessa televisio, joka mahdollistaa sen, ettei aamuisin ole kiire mihinkään. Paitsi kahvin keittoon. Ennen oli kiire myös aamutupakalle, mutta nyt, kun olen ollut jo lähes kolme kuukautta polttamatta, on sekin kiire jäänyt pois.

Jossain vaiheessa nousimme sängystä ja siirryimme alakerran tupaan. Napsautin päälle Radio Nostalgian, jota minulla on tapana mökillä kuunnella. Siinä kahvia keitellessäni pojan piirrellessä vieressä kuuntelin, kun Freddie Mercury lauloi joutsenaluluaan Show Must Go Onia.  Siitä tulee aina vähän haikea olo. Käsittämätöntä, että Freddien kuolemasta on jo 20 vuotta. Nykyaikaisella lääketieteellä hänen ei olisi tarvinnut välttämättä edes kuolla.

Aamukahvi kädessä tein pienen hiihtolomalaisen rikoksen ja avasin meilit, koska minun piti lähettää kaksi viestiä varmistaakseni, että erinäiset asiat etenevät. Vannon, etten lähettänyt enempää!

Tänään koitti kauan odotettu päivä; kuusivuotiaani ensimmäinen kerta laskettelumäessä. Hyppäsimme autoon ja ajelimme muutaman kilometrin päähän Talman laskettelukeskukseen. Matkalla kuuntelimme Fleetwood Macin Rumours -albumia joka on yksi maailman parhaita levyjä. Mietin hiljaa, että jos joskus lähden taas soittamaan DJ-keikkoja, aion soittaa You Make Loving Funin.

Talmassa saimme vuokrasukset pojalle alle ja lähdimme mäkeen. Ja kas, tuleva Palanderi! Pikkutyyppi oppi nopeasti jutun juonen ja loppuiltapäivä menikin vain katsellessa kuinka maailman onnellisin lapsi hinkkasi Talman 5500 senttimetrin korkeuseroa valtava hymy naamallaan. Isyyden ja vanhemmuuden suurimpia palkintoja on ylpeyden tunne omasta jälkikasvustaan ja tänään sain velloa tuossa tunteessa läpi koko päivän.

Talmassa käydessä mieli myös vaeltelee aina vähän muistojen valtatielle. Minulla kun oli aikanaan, ajokortin saatuani, tapana rampata kyseisessä keskuksessa noin kolmen kerran viikkotahtia. Haaveilin lumilautailuammattilaisuudesta, joskin tiesin kyllä että minulla ei kantti moiseen riitä. Joku sellainen pieni lajin vaatima hulluus minulta puuttui. Sellainen, joka esimerkiksi olympiajoukkueen mukana matkanneella Peetu Piiroisella on. Ja oli jo silloin taannoin, kun hän kymmenvuotiaana Talman isosta hyppyristä hyppi vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Me vanhemmat velliperseet pudistelimme päitämme rinteen alaosassa miettien, että tuosta vaahtosammuttimesta tulee vielä joskus jotain.

Kolmen tunnin ajan kesti pienen miehen energia mäessä tänään. Olisi ehkä kestänyt pidempäänkin, mutta tyhmä isä oli vuokrannut varusteet liian lyhyeksi ajaksi. Sovimme kuitenkin, että huomenna menemme uudelleen ja olemme suksilla koko iltapäivän. Palasimme mökille ja Fleetwood Mac soi edelleen. Go Your Own Way on ehkä maailman paras biisi.

Palkitsimme itsemme hyvästä suorituksesta ensin köyhillä ritareilla ja vähän myöhemmin lettukesteillä. Runsaassa voissa valuraudalla paistettuina, tietenkin. Teimme sanaristikoita, piirtelimme, opettelimme korttipelejä ja pikkumies pääsi kylpyyn.

Nyt makaamme siinä samassa sängyssä, josta aamulla nousimme, ulkona ilta pimenee ja me katsomme olympialaisia. Siinä makuuhuoneessa, jossa on televisio. Paksun peiton alla. Kuusivuotiaalla on jääkiekkokypärä päässään ”koska noilla tuolla telkkarissakin on”. Kohta voimme mennä nukkumaan.

Tämä oodi hyvälle päivälle on kirjoitettu, jotta seuraavan kerran, kun minulla on huono olla, muistaisin miten pienestä se on loppujen lopuksi kiinni, että elämä on kohdallaan. Ja muistutukseksi, että näitä päiviä tulee lisää.

Useita.

Olenko koskaan kertonut, että rakastan terapeuttiani?

Siis sellaisella platonisella tavalla tietenkin, vaikka kyllä kutsunkin häntä Seksibuutsiterapeutiksi. Tämä juontaa juurensa siitä, että ensimmäistä kertaa kun vastaanotolleen menin, oli hänellä jalassaan sellaiset  mustat korkeavartiset erotiikkabuutsit ja käärmeennahkakuvioiset nahkahousut jotka rutisivat aina kun hän liikahti. Ja niin, hän on siis nainen.

En tiedä oliko asuvalinnallaan asiaan vaikutusta, mutta heti ensiminuuttien keskustelun jälkeen tiesin, että olen vihdoin tavannut ihmisen, joka voi minua auttaa. Jostain syystä tiesin sen heti. Ehkä se oli ne saappaat? Sitä ennen olin käynyt Viiskulman lääkäriasemalla pyytämässä apua mutta siellä minut vastaanottanut lääkäri kohtasi hätäni kertomalla horoskoopeista ja kyselemällä, että onko niin paha olla ettei paneta enää?

Todettuani hyvin nopeasti, että kyseisestä planeettakaverista ei nyt ehkä ole ahdinkoani lievittämään, löysin ystäväni suosituksesta itseni tämän saapasjalkaisen naisen vastaanottohuoneesta istumasta. Onneksi löysin. Kolkossa ja kliinisessä huoneessa oli vain työpöytä, vihreä nojatuoli ja seinällä taulu, jossa oli kuva kahdesta kivestä rannalla. Huoneessa kaikui, ne nahkahousut rutisivat ja minä kuulemma istuin siinä tuolissa lähinnä kasaan lyhistyneenä satakiloisena räjähdysvalmiina pommina. Muistan miten lohdulliselta tuntui kuulla sanat ”Jos haluat, pystyn auttamaan sinua.”

Tästä on nyt viitisen vuotta aikaa ja sen jälkeen olen istunut katselemassa noiden rantakivien kuvaa samaisessa paikassa vähintään muutaman viikon välein. Ikkunalaudalle on ilmestynyt jossain vaiheessa huonekasvi, vihreää nojatuolia rasittaa enää alle 80-kiloinen ihminen, joka ei istu kasassa vaan selkä suorana, minä olen palaamassa minuksi ja terapeutti on tienannut itselleen vähintään pienen perheauton ja uudet Manolo Blahnikin buutsit. Muutos on huikea.

Puhuimme eilen tuosta muutoksesta. Terapeuttini kertoi oikeastaan ensimmäistä kertaa ammatillisesta näkökulmasta miltä minä vaikutin silloin. Silloin viisi vuotta sitten kun koko maalimani oli romahtanut mustaksi. Hän oli itse erikoistuva lääkäri ja lääketieteen tohtori, joka oli kuitenkin vasta vain hieman aiemmin käytännössä aloittanut psykoterapeuttina. Ja sitten sisään kävelin minä. Ensimmäisten tapaamistemme jälkeen hän oli kävellyt työnohjaajansa luo ja sanonut että olen hänelle liikaa.

Asiaa punnittuaan, jostain syystä hän oli päättänyt kuitenkin jatkaa. Kuulemma intuitio, itse veikkaan hiustyyliäni. Ja tietenkin herttaista olemustani, joka kuulemma muistutti psykoottista tulevaa massamurhaajaa. Jossain vaiheessa matkaa jälleen työnohjaajansa kanssa keskustellessa he olivat suunnitelleet lähettämistäni sairaalahoitoon, koska se olisi ollut paras ja turvallisin paikka minulle. Ei niinkään itsetuhoisuuden takia vaan enemmänkin, koska pitivät minua uhkana muille. Olin niin räjähdysherkkä, että pelkäsivät minun tekevän jotain harkitsematonta.

Kuitenkin taas intuitio oli sanonut, että ei. Terapeuttini sanoi nähneensä häivähdyksiä jostain ”veijarimaisuudesta”, joka pyrki kurkkimaan minusta välillä ulos. Ja hän oli päättänyt että joku päivä se sieltä vielä tulee.

Meni vuosia, meni viinaa, meni istunto toisensa jälkeen ja pikkuhiljaa alkoi solmut vähän löystymään ja narut liikkumaan. Ymmärsin ja uskalsin alkaa tekemään ratkaisuja terapian ja etenkin sen yhden nimenomaisen terapeutin tukemana ja jossain vaiheessa rupesin repimään sitä umpisolmua väkisin auki. Lopetin juomisen, löysin itseni uudelleen, tutustuin. Pääsin irti lääkkeistä, löysin ensin omatunnon, sitten itsetunnon.

Tuntui hurjalta kuunnella tätä tarinaa jonkun muun kuin itseni kertomana. Sitä kuvausta itsestäni vuosien takaa sekä etenkin sitä, että millaisia askeleita tässä onkaan menty.

Tänään aamulla katsoin itseäni peilistä. Tuijotin syvälle omiin silmiini, hymyilin ja näin sen veijarin. Sen tyypin, joka tuolloin syvimmissä vesissä kahlatessani haaveilin vielä joku päivä olevani ja jonka terapeuttini oli vannonut vielä herättävänsä.

Nyt se veijari on tullut ulos. 

Moi. Mä oon Teemu.

Puhuvat aina, että on se hienoa kun mies osaa olla herkkä. Ja kuinka siinä on jotain koskettavaa, kun karun ulkokuoren alta paljastuukin sellainen nallekarhumainen pehmeä puoli.

Se on varmasti totta.

Mutta minäpä itken nykyään jo curlingia katsoessa. Ja siinä ei ole mitään seksikästä.

Syksyllä, kun olin päässyt mielialalääkityksestä eroon, alkoi normaalit tunnetilat vuosien jälkeen tekemään paluuta. Samalla kun olen joutunut opettelemaan uudelleen käsittelemään ahdistusta ja surua ilman kemikaaleja, myös sellaiset positiiviset superfiilikset ovat tulleet takaisin. Ja mitä ilmeisimmin noin neljäkymmentäseitsemänkertaisina.

Jotenkin tässä on nimittäin tapahtunut niin, että herkistyn jo lähes kaikesta ja koko ajan. Olen viime aikoina tirauttanut kyyneleitä ja kokenut pakahtumisen tunteita ainakin olympialaisten avajaisissa, kun Suomen joukkue käveli areenalle ne hölmöt pikkuliput käsissään, katsoessani Avaraa luontoa, lukiessani omaa Facebook-statustani, pulkkamäessä, nähdessäni kuvan kirahvista  ja kun poikani laittoi ensimmäistä kertaa jääkiekkohanskat käteen. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aloin voihkia liikutuksesta kuunnellessani ruotsalaisen Ace of Basen tuhnuisia 90-luvun hittejä, aloin miettiä että ei tämä nyt kyllä enää ihan normaalia ole.

Sinänsähän siis kaikki nämä ovat ihan niitä hyviä tuntemuksia. Se sellainen olo, kun tuntuu että koko elämä pakahtuu ja jonkinlainen lämpö valtaa kehon samalla, kun sydän jättää pari iskua väliin, sehän on ihan kiva fiilis. Tuntee tuntevansa, mikä taas kaikkien näiden vuosien jälkeen on puhdistavaa. Mutta rajansa voisi olla siinäkin. Kun itkeä pillittää jossain delfinaariossa, kun se eläin hyppää renkaan läpi, niin kyllähän se nyt jo vähän noloa alkaa olla.

Outoa tässä on se, että en silti vieläkään osaa itkeä surua. Siis niitä itkuja, jotka minulta on jäänyt itkemättä tässä vuosien mittaan ja jotka varmaan pitäisi nekin saada kehosta ulos. Se sellainen surullinen, puhdistava itku ei vain tule ja niitä raskaampia asioita käsittelen edelleen lähinnä hiljaa ja ilmeettömänä, kotona ja yksin. Tuntuu siltä, että kun tässä on aikamoista katharsista käynyt läpi, ikään kuin tunnustanut syntinsä julkisesti ja esittänyt jotain superhahmoa, joka on kavunnut takaisin helvetin porteilta vihreämmille niityille, niin niitä huonoja fiiliksiä ei enää osaa ja halua näyttää ulospäin. Tai ehkä se on sitä, että kun vuosia tuolla baareja mongersin masennustiloissani ja oksensin sitä oloa koko ajan ympärilleni, en halua enää näyttää kellekään että suren vieläkin. En edes itselleni.

Ja ehkä tuolla jossain silmieni takana on joku iso kyynelvarasto, joka siis purkautuu vain niinä ilon ja herkistymisen hetkinä, kun kerran suru ei suostu sitä varastoa hyödyntämään.

No, en minä silti valita. Viisi vuotta sitten en kuvitellut enää koskaan itkeväni onnen kyyneleitä tai kokevani arkisia hyvänolontunteita jotain Omar-karkkipussia avatessani. Eli sinänsä tässä ollaan ihan plussan puolella kaikin puolin.

Pyydän tässä nyt silti jo etukäteen anteeksi kaikilta ystäviltäni pian alkavia olympialaisten jääkiekkopelejä, lupaan ottaa omat nessut mukaan. Ja lupaan olla kuuntelematta Ace of Basea seurassa. 

Muistan kun joskus yläasteikäisenä päätin, että joku päivä minä saan vielä oman radio-ohjelman ja sitten kirjoitan kirjan. Radiojuontaja-haave oli syntynyt jo ala-asteella, kun luokkakaverin ystäväkirjassa kysyttiin että mitä minusta tulee isona, mutta tuota kirjailijaksi ryhtymisen motiivia en muista. Muistan vain, että brassailin sillä vastakkaiselle sukupuolelle jo hyvissä ajoin. Näin jälkeenpäin voi tietenkin miettiä, että onko se nyt sitten niin kovin vakuuttava avauslaini teini-ikäisille tytöille ollut samalla, kun vierekkäisillä jätkillä oli jotkut maailman cooleimmat rock-bändit ja lätkänpelaajien sixpackit.

Olen kausittainen lukija. Joskus saattaa vierähtää helposti puolikin vuotta ilman että edes avaan yhdenkään kirjan kansia ja sitten taas voi käydä niin, että ahmin kirjan toisensa perään kauhealla innolla kun sellaisen vihdoin käsiini saan. Olen huono lukemaan fiktiota koska en osaa suhtautua siihen vakavasti tietäen sen olevan, no, fiktiota. Ja usein taas totuus on aina tarua ihmeellisempää, siksi yleensä sukellan dokumenttien, elämänkertojen ja historian pariin. Esimerkiksi 40-luvun tapahtumista Euroopassa jaksan lukea jokaisen pienenkin turhan teoksen.

No, sen radio-ohjelman saavutin 22-vuotiaana ja siitä seuraavina kuutena vuotena, jotka Radio Cityssä vietin. Ne olivat hienoja aikoja ja monta nuoren egoistin unelmaa toteutui. Samalla siinä se kirja-haave oikeastaan unohtui moneksi vuodeksi, lähinnä ajanpuutteesta ja muista mielenkiinnon kohteista johtuen. Sitä paitsi, enhän minä mikään kirjoittaja oikeastaan ole koskaan ollut.

En ennen tämän blogin aloittamista.

Syksyllä 2012, etsiessäni kanavaa purkaa tunteitani muuallakin kuin terapiassa, jostain syystä tartuin kynään. Tai no, en oikeasti, mutta se kuulostaa paljon proosallisemmalta, kuin että tartuin näppäimistöön ja avasin Wordin. Mutta kuitenkin. Aloin kirjoittamaan, suoltamaan tekstiä, tietämättä yhtään mitä paperille tarttuu. Edellisen kerran olin luultavasti oikeasti kirjoittanut jotain tekstiviestiä merkityksellisempää ylioppilaskirjoituksissa äidinkielen ainetta rustatessa. Vaan jotenkin siitä kynänpäästä, eli läppäristä, alkoi ulostumaan tekstiä luontevasti oksennuksen lailla ja pikkuhiljaa huomasin, että samalla kun se tunteiden purkaminen helpotti oloa, olin löytänyt uuden rakkauden, kirjoittamisen. Tai ehkä se ei niinkään ollut uusi, vaan vanha rakkaus, joka oli vain kaikki nämä vuodet odottanut, että sen tuolta mieleni sopukoista löytäisin.

Soberismia on kerännyt tähän aamuun mennessä 249 382 lukukertaa ja nämä tekstit ovat levinneet kulovalkean tavoin. Palautetta tulee edelleen tutuilta ja tuntemattomilta päivittäin ja pääasiassa hyvää sellaista. Se ruokkii tätä uusvanhaa rakkauttani kirjoittamiseen hetki hetkeltä lisää ja saa minut välillä vähän myös piehtaroimaan omahyväisyyden tunteessa. Mikä taas on äärimmäisen tärkeää sen kerran niin pirstaleiksi lyödyn terveen itsetunnon uudelleenrakentamisessa. Paino sanalla ”terveen”.

Elämäni on tällä hetkellä vahvassa murrosvaiheessa ja olen selkeästi jonkinlaisessa välitilassa uuden ja vanhan välissä. Entinen työni, joka tuhosi minut ja jonka minä käytännössä tuhosin sen jälkeen, on jäämässä taka-alalle. Ja kuten olen sanonut, tuntuu siltä että edessä on jotain uutta, vielä tuntematonta. Mutta pitkästä aikaa pidän kiinni siitä uskosta, että siellä edessä olevat asiat ovat hyviä. Uskallan haaveilla.

Yksi niistä haaveista oli joskus se kirja. Ihan ikioma kirja, jonka voisi äidin valtavaan kirjakokoelmaan sujauttaa ja jolla äiti voisi brassailla kavereilleen samaan tapaan, kuin minä silloin joskus yläasteella tytöille. Ja nyt olen päättänyt tehdä sen haaveen todeksi. Viime viikolla terapiassa kuiskasin asian ääneen. Terapeuttini käski saman tien lopettaa sen hissuttelun ja sanoa sen haaveen ääneen, niin että itsekin siihen uskon. Siellä minä sitten Töölön Mehiläisessä huusin kurkku suorana että PERKELE MINUSTA TULEE ISONA KIRJAILIJA niin, että varmaan leikkauspotilaatkin yläkerroksissa heräsivät nukutuksistaan.

Lokakuun alussa ilmestyy ensimmäinen Soberismia-kokoelma, jonka suuntaviivat alkavat pikkuhiljaa olla selvillä. Julkaisen kirjan omakustanteena ja se tulee perustumaan näihin blogiteksteihin. Ja sen kirjan tarkoitus on kertoa tarina siitä että haaveet pystyvät toteutumaan jos niitä alkaa toteuttaa. Koska unelmia, kuten kirjojakin, on kahdenlaisia: niitä jotka on kirjoitettu ja niitä, jotka ovat jääneet kirjoittamatta.

Ai että mä aion brassailla tytöille ensi syksynä.

Silmiini osui tänään parin vuoden takainen lehtijuttu sairaanhoitajasta, joka oli listaillut nettisivulleen työssään kuulemiaan asioita, joita saattohoidossa olleet potilaat olivat jääneet katumaan kuolinvuoteellaan. Asioita, kuten että olisi pitänyt toteuttaa unelmia enemmän, antaa itselleen lupa olla onnellinen, nauttia yksinkertaisesta ja olla katkeroitumatta. Jutun otsake kysyi, että jos tietäisin kuolevani huomenna, sulkisinko silmäni tyytyväisenä siihen miten olen elämäni elänyt?

Aloin mietiskelemään. Kun viime vuodet ovat menneet enemmän tai vähemmän negatiivisia asioita ajatellen ja itseäni sirpaleista takaisin kokoillen, sitä tuppaa usein unohtumaan, että mitä kaikkea sitä onkaan saanut kokea, nähdä ja tehdä. Mietin, että kummatko asiat siellä kuolinvuoteella sitten lopulta tulevat mieleen, kaikki lukuisat hyvät vai ne vähemmät pahat?

Koska kuitenkin elämästäni enemmän on mieleeni jäänyt hyviä asioita ja hetkiä,  päädyin tekemään niistä listaa. Ajattelin, että niitä minä nimittäin haluan viimeistä korinaani koristessani ajatella mieluummin kuin mitään muuta. Aluksi suunnittelin listaavani elämäni viisi onnellisinta hetkeä, mutta ensinnäkin lista kasvoi jo ensiminuutteina liian pitkäksi ja toisekseen, ei niitä onnen hetkiä voinut millään muotoa yrittää arvottaa minkäänlaiseen järjestykseen.

Ainoastaan kaksi hetkeä elämässäni ovat onnellisuusasteikolla selkeästi ylitse muiden: Lapseni syntymä Kätilöopistolla syksyllä 2007 sekä se hetki, kun häissäni nostin katseeni ja näin tulevan vaimoni valkoisessa puvussaan kävelemässä minua kohti muutamaa vuotta aiemmin.

Mutta koska nyt kuitenkin olen jo puoli päivää elämästäni käyttänyt onnellisten hetkien pohtimiseen, on muutama jotka haluan kirjata myös ylös. Ihan vain vaikka vastaisuuden varalle, jos käykin niin, että tähän listaan pitää jossain vaiheessa palata kun joku saattohoitaja kyselee.

1.  Vuonna 1992 lähdin jääkiekkoleirille Savonlinnaan innostuttuani lajista ja ajattelin, että lätkäleiri on sellainen paikka missä opetellaan pelaamaan lätkää. Vasta leirillä selvisi, että minä ja ystäväni olimme ainoat, jotka eivät jo niittäneet mainetta missään joukkueissa ja jotka eivät olleet pelanneet kiekkoa koko ikäämme kuten muut. Olimme siis heittämällä huonoimmat pelaajat jotka Savonlinna oli koskaan nähnyt, hyvä kun juuri luistella osasimme. Kuitenkin, koko viikon kaikki muut tsemppasivat meitä eteenpäin, auttoivat, neuvoivat ja ohjasivat ja kun leirin päättäneessä turnauspelissä tein maalin, olin maailman onnellisin 13-vuotias!

2. Muistan kun ensimmäisen kerran olin vastakkaisen sukupuolen kanssa peiton alla. Se oli ala-asteen ensimmäisellä luokalla ja luokkamme söpöimmän tytön luona. Meitä oli iso ryhmä leikkimässä ja leikimme kotia, missä minä ja tuo tyttö olimme äiti ja isä muiden joutuessa tyytymään lasten tai lemmikkien rooleihin. Jossain vaiheessa leikkiä tuli ”yö” ja piti ”mennä nukkumaan” jolloin tuo söpö tyttö pyysi minut viereensä peiton alle. Olin maailman onnellisin, koska ajattelin, että se tyttö tykkää minusta.

Yläasteella harrastimme sitten seksiä saman tyttösen kanssa. Se ei ollut ihan yhtä romanttista.

3. Kampin metroaseman vieressä oli aikanaan kolmen portaan askelmat, joiden sivussa meni kaksi eri tasossa kulkevaa kivetystä, eli curbia, kuten niitä rullalautojen päältä kutsuttiin. Vuosien harjoittelun ja satojen ja tuhansien mustelmien ja nyrjähdysten jälkeen kun ensi kertaa hyppäsin nuo kolme porrasta suorittaen skeitilläni 360° flipin ja laskeutuessani pystyssä lautani päälle, olin sillä hetkellä maailman historian kovin jätkä. Kaikki ympärillä huusivat ja hakkasivat dekkejään maata vasten ylistäen juuri nähtyä temppua ja minä tunsin itseni voittamattomaksi.

4. Insomnium -yhtye julkaisi kolmannen levynsä, Above the Weeping Worldin syyskuussa 2006. Olin tavannut bändin muutamaa kuukautta aiemmin ja olimme sopineet yhteistyön aloittamisesta, minun harteilleni tuli hoitaa kyseisen albumin promootio ja myydä keikat sen ympärille Suomessa. Tein työtä käskettyä ja levy nousi ilmestyessään Suomen albumilistan sijalle yhdeksän. Koska bändi oli ilmestymisen aikaan Euroopassa kiertueella, jouduin järjestämään bändin ensimmäisen kotimaan keikan noin kuukauden päähän tapahtuneesta, torstai-illalle. Insompparit, kuten heitä leikkisästi kutsuin, palasivat rundilta tiistaina kotiin ja pitkin hampain suostuivat raahaamaan ahterinsa Joensuusta Helsingin Tavastialle kaksi päivää myöhemmin. Kun keikan avannut, levynkin introna toimiva The Gale lähti soimaan, kurkkuuni meni pala. Vähän samanlainen kuin Simban noustessa sateessa Jylhäkalliolle Leijonakuninkaan lopussa. Ja kun intron päätteeksi Insomnium ryhtyi soittamaan Mortal Share -biisiä, purskahdin valtavaan itkuun. Onnen itkuun. Se oli ensimmäinen kerta kun itkin omalla keikallani silkasta ylpeydestä ja silloin tiesin olevani oikealla alalla.

5. Viime syyskuussa tuli vuosi täyteen selvin päin. Se oli rajapyykki jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa ajateltuani aina, että jos sen ensimmäisen vuoden selviän, selviän aina. Sinä päivänä olin ylpeämpi itsestäni kuin koskaan aiemmin.

Olin muutamaa viikkoa aiemmin ollut Saksassa ja valitellut parhaalle ystävälleni, kuinka Suomesta ei enää saa KitKat-suklaata muualta kuin Lidlistä, minne taas minun keskiluokkaista etelä-helsinkiläistä takalistoani ei saa ei sitten niin millään. Yhtäkkiä tuona syyskuun viidentenä ystäväni soitti, että tulepas läski avaamaan ovi ja tehtyäni työtä käskettyä, oven takana seisoi mies viisi kiloa KitKat-patukoita mukanaan. Laatikon päällä oli vauvoille tarkoitettu yksivuotis-synttärikortti jonka taakse ystäväni oli kirjoittanut  ala-asteen jälkeen muuttumattomalla käsialallaan ”Ollaan ylpeitä susta.” Pakahduin.

Tätä listaa, kuten sanoin, voisi jatkaa loputtomiin aina ensirakkaudestani siihen kun tapasin Paavin Eiran kalliolla ja päädyin lehteen, mutta lopetan nyt tähän.

Palatakseni kuitenkin vielä takaisin alun kysymykseen, niin kyllä. Kyllä sulkisin silmäni tyytyväisenä siihen miten olen elämäni elänyt. Koska vaikka aina ei ihan siltä tunnukaan, lopulta elämässäni on kuitenkin ollut enemmän onnellisia hetkiä kuin huonoja. Ja haluaisin uskoa, että niin tulee olemaan vastakin.