Soberismia

Kyllä tämä soberismi on välillä aika perseestä. Tai ei aika, vaan todella. Ja itse aisassa aika usein.

Istuin eilen puolenyön jälkeen kotona ja yllä oleva oli päällimmäinen ajatukseni. On edelleen. Eilen oli maailman rakkaimpien ihmisten häät, oli huikea juhlahumu, aurinkoinen päivä, maailman parhaat bileet ja minä olin puolilta öin kotona. Itketti. Sitä ennen olin koko illan katsellut vierestä, kuinka hauskaa kaikilla oli, viini virtasi, välillä käytiin autojen takakonteilla vähän naukkailemassa miestä vahvempaa ja jatkettiin laulaman Journeyta hääbändin mukana.  Naiset oli kauniita, miehet komeita ja tunnelma katossa. Kaikilla oli hymyt kasvoillaan ja ne levisivät illan mittaan leveämmälle sitä mukaa, kun ilmapiiri keveni. Kaikilla paitsi minulla. Minä join vettä ja kahvia ja kusella ramppaamisen lomassa esitin osaavani juhlia mukana selvin päin.

Oikeasti vitutti ja olisin halunnut juoda ne kaikki pihan lonkerot ja sisätilojen viinit naamariin. Olisin halunnut heittäytyä ja sekoilla ja pitää hauskaa ja laulaa kovempaa kuin kukaan. Olisin niin kovasti halunnut olla osa sitä vallitsevaa hegemoniaa mutta edelleen, vaikka kuinka yritin, en sitä ollut. Tuskin tulen koskaan olemaan.

Samankaltainen tilanne oli viikko sitten Tuska-festivaaleilla. Voi että kun olisi tehnyt mieli juoda ja nauttia viikonloppua perinteiseen tapaan, siten miten aiemmin on Tuskaa saanut viettää. Juoden, sekoillen, hölmöillen, hauskaa pitäen. Nyt olin joka ilta kotona puoli yhteentoista mennessä ja katsoin televisiosta jotain Cheatersia. Vitutti aivan suunnattomasti vaikka halusinkin kotona olla. Se oli kuitenkin parempi vaihtoehto kuin ne jatkot selvinpäin, koska se kolmas vaihtoehto, kännissä jatkoilla, ei ole minulle enää mahdollinen. Ja se on alkanut surettaa. Kuten teki eilisten häidenkin jälkeen.

Samalla kun pääkoppa, keho ja kaikki alkaa olla kunnossa, alkaa ajatus siitä, että voisin alkaa taas juomaan nostamaan päätään. Että kun tässä nyt ollaan ihan tolpillaan, niin enkö minä voisi nyt kuitenkin vähän? Että jos en paljoa? Silloin tällöin vain? Vaikka vain häissä ja festareilla?

Koska jos totta puhutaan, haluaisin ihan todella paljon. Todella, todella paljon.

Ei pidä toki ymmärtää väärin. Kuten Tuskassakin, eilen oli myös oikein hauskaa, ilta oli mukava poikkeama normaalista arjesta ja juhlat on aina kivoja. Sai pukeutua hienosti, nähdä ystäviä joita harvemmin näkee ja katsoa, kuinka maailman rakkaimmat ystävät rakastivat toisiaan niin paljon, että Argoksenmäen kivihalli oli ratketa liitoksistaan. Mutta huomasin saman, minkä huomasin viikkoa aiemmin jo Tuskassa; että minä vähän itken silti sisäänpäin koko ajan. Koska vituttaa. Ja vituttaa esittää ettei vituttaisi.

Mietin yöllä, että mikä sitten oikein estää minua nykyään juomasta? Ja miksi en sitä itselleni sallisi kun kerran ajattelen, että sen hanskaisin ja että minulla olisi myös aika paljon hauskempaa?

Tajusin että pelkään. Pelkään sitä, että muutama kerta muuttuu muutamaksi lisää. Että se muuttuu taas tavaksi, siitä pakonomaiseksi ja lopulta kontrolloimattomaksi. Että se ei pysyisi vain siellä festareilla ja häissä. Perjantai muuttuisi tiistaiksi, sitten maanantaiksi.

Ja kaikista eniten pelkään masennuksen paluuta. Se on asia, joka kummittelee koko ajan. Kuten entinen kansanedustaja ja radioääni Pertti Salovaara viikonlopun lehdessä totesi, masennuksesta ei pääse koskaan eroon, se kulkee aina muodossa tai toisessa mukana. Ja mieluummin annan sen kulkea mukanani pelkona kuin vallitsevana olotilana ja juuri sen juomisen uudelleen aloittaminen todennäköisimmin laukaisisi. Masennuksen.

Siksi en enää aio juoda. Ja sanon sen nyt ja kerralla: ikinä. Minä en aio juoda enää ikinä. Koska vitutuksen minä kestän ja sen, että sobersimi on välillä todella perseestä. Mutta masennusta en enää kestäisi.