maanantai 30. syyskuuta 2013


Viime päivät ovat menneet jonkinlaista kuurupiiloa oman itseni kanssa leikkiessä. Välillä löydän sen tyypin, joka haluaisin olla, välillä olen melko hukassa ja kateissa ajatusteni kanssa.

Viime viikkojen takapakin ehkä terävin kärki on saatu höylättyä pois ja välillä on ollut taas todella hyvä olo. Tein pitkin viikonloppua mukavia asioita, sellaisia pieniä juttuja, jotka saavat hyvälle mielelle ja joilla yritin oikeastaan alleviivata sitä, että kyllähän ainakin perusasiat ovat oikeasti aika hyvin.

Yksi painava niitti tälle ajatukselle oli sunnuntaina YLE Teeman esittämä Jason Becker – Not Deat Yet –dokkari, tarina ALS-tautiin sairastuneesta nuoresta kitaristista, jonka lupaavan uran sairaus tuhosi mutta joka silti tänäkin päivänä, rullatuolissa, halvaantuneena ja puhekyvyttömänä pystyy naama virneessä kertomaan kuinka diggaa elämää.

Siitä vähän perspektiiviä.

Mutta kun ihmismieli on vain omituinen. Ainakin se, joka omien korvieni välissä jyllää. Yksi terapiani keskeisiä teemoja on jo pitkään ollut se, että en ole kykeneväinen olemaan itselleni armollinen. Että vaikka kuinka yritän, tunnen silti enemmän epäonnistuneeni kuin onnistuneeni. Ja kuinka minun pitäisi pystyä laittamaan asioita juurikin siihen mainitsemaani perspektiiviin.

Minulla on paha tapa määritellä itseäni epäonnistumisien kautta ja samalla unohtaa kaikki hyvät asiat. Osaan myös todella upeasti kääntää jokaisen onnistumisen mielessäni epäonnistumiseksi Ja tämä ajattelu korostuu erityisesti juuri silloin, kun masennusoireet tulevat. Jotain kirottua tuolla pääkopassa tapahtuu, joka kuin väkisin haluaa unohtaa kaikki hyvät asiat. ”Koska en minä hyvää ansaitse”. Niin se sanoo. Ja vaikka tiedän, että omat ajatukseni ovat väärässä, en niitä saa hallintaani kuin  vain hetkeksi kerrallaan. Ärsyttävää.

Tämä oli aikoinaan myös yksi syy miksi join paljon ja usein. Yritin ryypätä sitä epäonnistumista hetkeksi unholaan.

Viimeaikoina olen ajatellut taas paljon kaikkia asioita, tapahtumia, tekemisiä, tekemättä jättämisiä ja, no siinä se taas tulee, epäonnistumisia  pahimman juomiseni ajoilta. Vaikka tuntuu kuin niistä olisi valovuosia aikaa ja että kaiken tekijänä olisi ollut joku aivan muu ihminen kuin minä, näen siltikin edelleen itseäni ja itsetuntoani noiden asioiden ja aikojen kautta. Se on se mistä haluaisin eroon.

Suurin ongelmani piilee myös siinä, että määritän itseäni edelleen liikaa sen kautta, mitä muut ajattelevat. Koska jotenkin sitä kuvittelee, että se, miten muut asiat näkevät, on tärkeämpää kuin millaisina itse ne koet. Tai mitä esim. oikeasti on tapahtunut. Jopa totuus tuntuu itselle merkityksettömältä, jos kukaan muu ei sitä usko. Mikä on tietenkin aivan täysin kieroa.

Liian usein mietin sitä, että entä jos ystäväni pitiväkin siitä juoppo-Teemusta enemmän kuin tästä nykyisestä? Että entä jos se olenkin vain minä, joka olen sitä mieltä että olen nykyään parempi ihminen? Että wuppiduu vain, täältä tulee uusi Teemu, tylsä, harmaa, kuoreensa kuollut kolmekymppinen, joka ei enää olekaan se sama tyyppi, jonka kanssa aiemmin oli hauskaa.

Täysin vammainen ajatus, tiedän, mutta silti sellainen joka päässä välillä kuplii.

Ja kun näihin ajatuksiin liikaa vajoaa, ne eskaloituvat, ruokkivat toinen toistaan ja yhtäkkiä sitä huomaa kaivavansa itselleen vain syvempää kuoppaa. Ja sen kuopan nimi on juuri se takapakki, jossa taas  pari viikkoa olen makoillut mutta josta nyt pitää kammeta ylös.

Mutta olen jo vähintään kuopan reunassa kiinni, matkalla ylöspäin.

Matkalla, joka koostuu siitä, että ymmärrän taas, että kaikki on oikeasti ihan hyvin. Sen sijaan, että näkisin menneisyyden epäonnistumiset minua määrittävinä tekijöinä, ajattelen niitä vain pieninä kivinä kengässä matkallani hyviin asioihin, mitä olen tehnyt. Koska niitäkin on. Ja paljon.

Juuri niin ajatteli Jason Beckerkin.

Mies, jonka keho petti hänet 19-vuotiaana ja jolle annettiin 25 vuotta sitten muutama vuosi elinaikaa, on täällä edelleen. Hymyilee. Nauttii elämästä. Luo edelleen musiikkia, joka hänen päänsä sisältä pulppuaa. Se ALS-tauti, jonka piti olla tappava, olikin vain pieni kivi kengässä. Koska Becker päätti niin.



1 kommentti:

  1. Hei, tässä kovasti myöhäinen kommentti. Ihan aluksi haluan sanoa, että on ollut mahtava seurata matkaa itseesi ja itsetuntemuksen syvenemistä, mikä on taas mukanaan tuonut suunnattoman määrän lisää itseluottamusta. Löysin blogisi vasta, oikeastaan eilen, vaikka ensimmäinen kosketus olikin jo kirjeesti Susannalle, jonka ystäväni minulle linkkasi.

    Uskon, että meillä riittäisi jutun juurta pitkäksikin aikaa, ainakin itse haluaisin kovasti jutella joistain asioista, joita olet blogissasi kirjoittanut. Nyt kuitenkin tuli ensimmäinen hetki, kun haluan kommentoida jotain oikein kovasti.

    Nimittäin tuo itsensä määritteleminen muiden kautta.

    Tämän blogientryn myötä havahduin siihen, kuinka määrittelin itseni ennen sen mielikuvan perusteella, minkä oletin muilal minusta olevan. Jossain vaiheessa parin ahdistavan parisuhteen ja kasvamisen jälkeen rupesin määrittelemään itseäni tarkemmin. Nimenomaan MINÄ määrittelin itseni, ei kukaan muu. Se on aika vapauttava tunne, kun tajuaa, että toisten ajatukset ovat oikeasti vain pieni osa sitä kuka on. Ne ajatukset voi olla väärinymmärryksiä, ennakkoluuloja tai mitä vain, mutta todellisuudessa vain itse voi itsensä tuntea. Rehelliset kaverit on tässä itsetuntemuksessa aika arvokkaita, se, että joku sanoo "olit kyllä aika kusipää silloin", vaikka itse ei tajunnut olevansakaan, on aika herättävä kokemus. Silloinpitää vaan osata ottaa kritiikki vastaan ja miettiä, että ymmärsikö joku minut väärin, olinko oikeasti kusipää siksi kun sillä lailla oma olo parempi, vai mikä ihme.

    Tästä tuli aika huonosti jäsennelty kommentti, mutta olkootkin. Lyhyesti, hyvä itsetuntemus on avain hyvään itsetuntoon, ainakin meillä, joilla se ei jostain syystä tule luonnostaan. Näin uskon.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista