torstai 29. elokuuta 2013


Hyvän ystäväni isä kuoli viime viikolla sydänkohtaukseen. Hän oli kaikilla mittareilla mitattuna alkoholisti ja lähti paremmille metsästysmaille valitsemallaan tavalla tuupertumalla kantabaarinsa lattialle 60-vuotiaana. Ambulanssin saapuessa paikalle mitään ei ollut enää tehtävissä.

Sain viestin tapahtuneesta ollessani matkoilla ja tuli huono omatunto, etten päässyt ystäväni avuksi. Huomasin myös, etten oikein tiennyt mitä pitäisi sanoa. Tuntui, että sanat loppuivat kesken.

Ystäväni oli katkaissut välit isäänsä puoli vuotta aiemmin. Jo vuosia alkoholismista kärsinyt mies ei ollut ollut isä enää aikoihin ja aiheutti niin paljon enemmän pahaa kuin hyvää, että ystäväni ei yksinkertaisesti jaksanut enää. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että voittaakseen oman masennuksensa, hän ei enää voinut olla isänsä apuna, koska keinot olivat yksinkertaisesti loppuneet. Veljensä oli tehnyt saman ratkaisun jo kymmenen vuotta sitten. Kuitenkin, viime viikolla alkoi ystäväni mieleen tulvia niitä hyviä asioita, muistoja lapsuudesta, hetkiä menneestä, jolloin asiat olivat vielä hyvin.

En koskaan tavannut isäänsä. Elin vain mielikuvilla. Mielikuvilla surullisesta alkoholistista, jolla joskus oli kaikki. Oli perhe ja työ kulttuurialalla jossa häntä arvostettiin. Ja arvostettiin loppuun asti. Viime viikolla sai lukea kulttuuri-ihmisten kauniita kirjoituksia veijarimaisesta ihmisestä ja elämää nokkelammasta kirjoittajasta. Tiesivätköhän edes, mikä henkilökohtainen helvetti taustalla piili.

Näitä tarinoita on tässä maassa tuhansia ja miljoonia ja niistä harva lopulta oikeasti tietää. Kuten ystäväni isän tapauksessakin. Edessä seisoi alallaan ansioitunut hieno seuramies, jonka takaa löytyi kuitenkin hajonneita perheitä, kurkusta alas juotuja asuntoja ja työpaikkoja, masennusta, alkoholismia.

Sanoin ystävälleni, että yrittää saada rauhaa siitä ajatuksesta, että isälläänkin on nyt parempi olla. Koska, vaikkakaan ei sitä koskaan ylpeydeltään kyennyt sanomaan, väittäisin, että melkoista henkilökohtaista kiirastultaan hänkin eli. Ei hän varmasti valinnut alkoholismia, eihän kukaan niin tee. Se valitsi hänet. Ja hiljalleen, kuin huomaamatta, söi ympäriltään kaiken. Hän ei varmasti ollut huono ihminen, alkoholi teki hänestä sellaisen. Joillekin voi niin käydä. Monellekin.

Samalla kaiken tämän keskellä olen ajatellut paljon omaa pientä poikaani. Hän on kohta kuusivuotias eikä tule ehkä koskaan tietämään, kuinka läheltä kaikki hänenkin isänsä kohdalla liippasi. En tietenkään tiedä mihin kaikki olisi johtanut, jos olisin jatkanut aiemmin valitsemallani tiellä, mutta toisaalta, parempi etten ottanut selvää. Melko tarkalleen vuosi sitten käytin kuitenkin kaikki ne päivät, joita en lapseni kanssa viettänyt, baariin, joten suunta ei ainakaan ollut lupaava. Nyt voin ainakin olla varma, että yhden pienen pojan ei koskaan tarvitse saada sitä viestiä, että isänsä on tuupertunut Majava baarin lattialle.

Ja kun tänään näen poikani yli viikon jälkeen, aion halata häntä pitkään ja kovaa.

Jos jotain kuitenkin positiivista pitää viime viikon tapahtuneesta etsiä, on se se, että tuntuu siltä että ystäväni sai isän takaisin. Kuulostaa makaaberilta ehkä, myönnän, mutta siltä se minulle on tuntunut. Kun aiemmin kaikkea on verhonnut se alkoholismin musta kaapu joka väritti kaiken mustaksi, nyt se alkoholisti on kuollut. Ja takaa löytyi isä, lämmin sydän ja kauniita muistoja, jotain sellaista, josta ystäväni ei ole koskaan aiemmin puhunut. 

2 kommenttia:

  1. Mulle sanotaan, etta tulen katumaan sen jalkeen kun alkoholisti isani kuolee jos en ole yrittanyt olla laheisempi hanen kanssaan kun viela voin. No enpa edelleenkaan 25 vuoden jalkeen hanta kaipaa. Silti olen valilla kohtelias ja kayn vaihtamassa kuulumiset vaikka se onkin aina niin vastenmielista. Jossain vaiheessa jopa uskoin haneen kun oli juomatta kaksi vuotta, mutta se usko meni taas kurkusta alas ja tuli pettymys. Oman veljenikin menetin viisi vuotta sitten alkoholismiin ja muihin kirottuihin paheisiin. Sama kavi hanen kanssaan, jossain vaiheessa luotin taas, mutta han petti luottamukseni. Edelleenkin syytan hanta tyhmaksi, mutta eipahan enaa karsi. Sita yrittaa ja pettyy kerta toisensa jalkeen, mutta loputtomiin ei jaksa ..

    VastaaPoista
  2. Mulle sanottiin samaa. Isä kuoli syöpään viime syksynä. Enkä koskaan pystynyt kokonaan antamaan anteeksi tai olemaan tukena. Mutta en mää sitä kadu. Omassa elämässä on tehtävä ratkaisuja ajatellen myös itseä. Minua ne tuntemattomalta ihmiseltä tulleet kännipuhelut ahdistivat. Ahdistaisivat edelleen.

    VastaaPoista