Soberismia

Tapasin Färsaarilla miehen nimeltä Palli.

Palli oli islantilainen jättiläinen, joka oli lopettanut viinanjuonnin ja kamankäytön kahdeksan vuotta sitten sekoiltuaan tarpeeksi ja tiputtuaan kolapäissään jonkun öljytankkerin kannelta mereen. Nyt Palli kiertää kirkkoja läpi kertomassa tarinaansa auttaen muita tekemään samoin. Siis lopettamaan ainekset, ei tippumaan tankkereilta mereen.

Aloin miettiä, voisinko tehdä samaa. Tosin, oma tarinani ei olisi läheskään yhtä siisti eikä vakuuttava. "No siis joo, mä heräsin kerran mun ex-muijan rapusta, kun olin kännissä. Sit mä lopetin." Mutta että siis olisiko minusta kiertämään uskovaisia läpi kertoen että ei kannata vetää päätä täyteen?

Ei olisi.

Olen melko äärimmäisestikin uskonnonvastainen ihminen. Oma filosofiani sijoittuu jonnekin LaVeyn satanismin ja ääriateismin välimaastoon, missä uskon että ainoa korkeampi voima tällä telluksella on ihminen itse. Ja jokaisen ”jumaluus” löytyy sisältäpäin, ei yhdestäkään järjestäytyneestä, kirjaan perustuvasta sunnuntaikerhosta, missä joku muka tietää asiat paremmin kuin sinä itse. Mielestäni himo, laiskuus, mässäily, ylpeys, kateus, ahneus ja viha eivät ole kuolemansyntejä, vaan ihmisluonnetta ja etuoikeuksia. Voin myös sanoa pitäväni uskovaisia heikompina. Lampaina.

En siis näkisi mitenkään kykeneväni kiertämään jotain kirkon iltamia kertomassa, että alcohol’s bad mmmmmkay.

Moni on kysynyt, ehkä jopa pelännyt, että tässä soberismini innossa seuraava luonnollinen askel olisi Jumalan löytäminen. Että kohta koen jonkun Suuren Valaistuksen™ kun yritän paikata jotain puuttuvaa sisälläni ja tarvitsen täyttymystä elämään. Koska pelottavan usein näin tuppaa ilmeisesti käymään ihmisille, jotka addiktioistaan luopuvat. He korvaavat sen jollain muulla, kuten esimerkiksi satukirjoilla ja henkiolennoilla.

En suoraan sanottuna voi tätä käsittää ja pidän sitä, kuten sanoin, heikkoutena. Jopa suurempana heikkoutena, kuin vaikka alkoholismia. Mieluumin olisin alkoholisti kuin uskovainen, koska silloin sentään olisin inhimillinen ja ihminen, en lammas. Enkä näe tilannetta yhtään parempana, jos vain siirtyy addiktiosta toiseen, korvaa ongelmansa toisella. Samalla vielä usein tuppaa olemaan niin, että nämä ihmiset ovat niitä pahimpia saarnamiehiä asiansa puolesta, koska ovat “pelastuneet” ja haluavat samalla sitten pelastaa kaikki muutkin.  Ne ovat niitä, jotka ovat keksineet sanat “viinapiru” ja “demoni alkoholi”. Mikä helvetin demoni? Edelleen, ei se ongelma siinä viinassa ole. Ihminen itse se on se piru ja demoni, viina on vain työkalu. Ja sitäpaitsi hauska sellainen. Jos viinaa osaa käyttää, sehän on ihan mahtava aine. Sen tiesi Jeesuskin, joka muutteli vettä viiniksi saadakseen paremmat bileet.

Minulta on kyselty useinkin, että olenko ajatellut mennä esim. AA-kerhon istuntoihin helpottaakseni soberismiani. Ei. En ole. AA, vaikka perusajatukseltaan toki kauhean kiva onkin, perustuu 12 askelen ohjelmaan, joista yksi on ottaa jumala sydämeensä. Yksi AA:n iskulauseista on “Vain Jumalan armosta”.

Jos ihminen haluaa lopettaa addiktion, on se sitten viina, rööki, porno, uhkapelit tai vaikka aikuisiällä Pokemonien kerääminen, siihen ei tarvita askeleita tai jumalia. Siihen tarvitaan päätös ihmiseltä itseltään, sisältä päin. Millään muulla universumin osalla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Samalla, kun kirkko on ominut itselleen viinasta luopumisen parannuskeinot, olen törmännut moneen ihmiseen, jotka kaipaavat juttuseuraa, mutta kuten minä, kokevat sen verhoamisen uskonnolliseen kehykseen vieraaksi. Että vertaistuki olisi ihan kiva, kunhan se löytyisi jostain muualta, kuin Jeesuksen toogan alta. Pitäisi varmaan perustaa joku satanistien viinasta eroon –klubi. Lukisimme LaVeyn raamattua ja joisimme mustaa kahvia. Tai vain jauhaisimme paskaa keskenämme ja pitäisimme hauskaa, koska se olisi sitä parasta apua. Hauskanpito. Ei ongelmamme demonisointi.

Tulisikohan Palli sinne luennoimaan?

Ja kyllä. Ihan oikeasti sen nimi oli Palli. Saa hihittää. Itse hihitin joka kerta Pallin kävellessä vastaan.