Soberismia

Olen töissä musiikkialalla.

Selittää paljon, eikö?

Alalla, joka oikeastaan elää ja hengittää monella tapaa alkoholista ja päihteistä. Luomisprosessi, joka on elinehto koko alalle, on vahvasti liitetty aina päihteisiin. Tapahtumat lähes poikkeuksetta tapahtuvat baareissa. Alan sisäiset tilaisuudet perustuvat drinkkilippujen määrään. Jossain vaiheessa aloimme ystäväpiirissämme jopa kutsumaan ryyppäämistä ”musiikkihommiksi”. Se kun tuntui helpolta oikeutukselta lähteä vaikka tiistaina, keskiviikkona ja torstaina baariin. ”No siis kato töissähän tässä ollaan, juujuu.” Ajattelin myös, että kotona ehkä ymmärretään paremmin. No, ei ymmärretty.

Itsehän siis olen korkeintaan yhtä luova, kuin Personal Demons huonona päivänä, mutta ympärilläni on valtava määrä hienoja ihmisiä, jotka luovat. Ja juovat. Heidän hengentuotteillaan olen elättänyt itseni viimeiset 13 vuotta. Olen aina ajatellut, että koska ympäristöni on mitä on, pysyäkseni siinä kiinni on myös minun velvollisuuteni lähteä juomaan vähintään kymmeniä lakushotteja aina, kun jossain jotain tapahtuu ja joku kissa saa nimen. Muutenhan minä unohdun.

Nyt, lähes kuukauden selvisteltyäni, huomaan, että ei se ihan niin mennyt. Vaikka olenkin selvästi (pun intended) vähemmän nähnyt ihmisiä viime aikoina, pitkälti omasta valinnastani, huomaan, että olen edelleen olemassa.

Itse asiassa, eniten tukea ja ymmärrystä olen saanut juuri musiikkialan sisältä. Tuntuu, että siellä ymmärretään ratkaisuni paremmin kuin hyvin ja sitä kunnioitetaan. Se on tuntunut hyvältä. Sama piiri, jonka takia olen juonut, on auttanut minua eniten juomattomuudessani.

Mutta.

Fakta on, että ilman viimeisen kymmenen vuoden ex-tempore juomailtoja, turhia krapuloita, huonoja karaokelauluja ja pöydän alla makaamisia en olisi ikinä päässyt siihen missä olen nyt. En näissä hommissa. Olisi jäänyt liian monta ihmistä tapaamatta, yhteistä hetkeä kokematta ja ideaa keksimättä, jos olisin aina ollut suljetuin korkein. Eli niin hämmentävältä kuin se kuulostaakin, en esimerkiksi voi suositella kenellekään musiikkialalle haluavalle nuorelle managerinalulle juomattomuutta. Ennemmin melkein käskisin kissanristiäisiin pyörimään, keikoille sekoilemaan ja Erottaja Bariin laulamaan sitä Mikko Alataloa pari nuottia sivuun oikeasta sävellajista. Korkeintaan saattaisin varoittaa, että tulevat vuodet, jos ne jaksat, tulevat sitten syömään sisältäpäin.

Nyt, näin retrospektiivinä, olen ajatellut, että viina näissä hommissa on tainnut olla polku, joka on ollut pakko kulkea. En sano, että se olisi ainoa polku, mutta se oli minun polkuni. Ja minulle se on, hauskaa sinänsä, ollut hedelmällinen.

Musiikkihommat on olleet siis vähän kuin tutkinto musiikkialalle. Nyt kun on valmistuneen paperit hallussa, ei välttämättä tarvitse enää oppikirjoja.