perjantai 21. syyskuuta 2012


Hauskanpito ilman viinaa muuten on teeskentelyä.

Suljettuani korkin päätin heti, etten aio jäädä kotiin makaamaan. Olen yrittänyt kiertää mukana baareissa ja kaiken maailman kissanristiäisissä ikään kuin totuttelemassa uuteen tilanteeseen ja samalla näyttämässä ystäville, että minä olen edelleen olemassa, vaikken viinaa juokaan.

Kertaakaan minulla ei ole vielä ollut hauskaa.

Ja onhan sen nyt ihan totta, että kännissä on helvetin kivaa. Endorfiinit laukkaa, sitä on nokkelalla tuulella, hauska ja ylisosiaalinen. Muistan ajat, jolloin kännit vedettiin juuri siksi, että se oli hauskaa. Niinä iltoina tuli lähdettyä yöuinnille Ruoholahden kanavaan. Tuli pelailtua jalkapalloa keskellä Hämeentietä yöbusseja väistellen ja mentyä karaokebaariin laulamaan tolkuttoman kovaa ja huonosti Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo.
En olisi todennäköisesti tavannut puoliakaan niistä ihmisistä, joita nyt pidän ystävinäni, jos en olisi ollut kännissä. Olisin miljoonaa kokemusta ja naurua  ja yhtä hienoa parisuhdetta köyhempi.

Mutta.

Olinko se minä? Oliko se Teemu, joka halusi nolata itsensä mikrofoni kädessä kerta toisensa jälkeen, vai oliko se joku, jota näyttelin? En tiedä. Käytyäni viimeiset viikot ulkona alkoholia nauttivissa seurueissa olen lähinnä vetäytynyt ja nyhjöttänyt vissylasiini. Miksi? Enkö enää osaakaan olla sosiaalinen, se hyvä seuramies, jota aikanaan näyttelin? Eikö siinä ollut edes hitusen verran minua mukana, jotain sellaista, jota voisin olla nytkin, kun en juo? Sen ainakin tiedän, ettei minua karaokeen tällaisena saisi.

Minua pelottaa,  että nyt, kun joudun tutustumaan uuteen minääni, huomaan olevani jotain aivan muuta kuin ennen luulin. Entä jos olenkin aina ollut syrjäänvetäytyvä ja hiljainen, tyyppi joka on vaan helvetin tylsä? Tunnen monta tylsää tyyppiä, sellaista joiden kanssa en ikinä olisi lähtenyt baariin. Olenko minä nyt se?

Minulla on huomenna rapujuhlat, joita itse isännöin, omalla mökilläni. Kyseessä on ihan perinteiset, viinan ja ruotsinkielen täyteiset iltamat. Tietenkin. Kuka helvetti nyt lähtisi rapujuhliin, missä ei juoda ja lauleta snapsilauluja hölmöt rapuessut rinnuksilla? En minä ainakaan.  Olen ajatellut ottaa huomisen yhtenä etappina itseeni tutustumiseen. Jos ei laulata, en laula. Jos taas siltä tuntuu, laulan Helan gåria kovempaa kuin kukaan muu, ehkä pöydän päällä seisten. Ilman paitaa. Hassu hattu päässäni.

Koska jos ihan totta puhutaan, sellaista tekee se tyyppi, joka minä haluaisin olla.




Ja tähän loppuun ilmainen vinkki alkavan viikonlopunviettoon, jonka joku unohti taannoin minulle kertoa: 

Jos tekee mieli paineita purkaakseen heittää kivi esim. kebab-kioskin ikkunasta sisään, se omistaja ei välttämättä tykkää. Ainakaan joka kerta. Ja se on myös nopeampi juoksemaan, kuin sinä humalassa. Viikonloppuja!

3 kommenttia:

  1. Jos hakee äärimmäisiä mielihyvän aiheuttajia, yleensä sillä on hintansa. Eli joo, humalassa on helvetin hauskaa, mutta entäs sitten kun olet jo LIIAN humalassa ja alat tehdä niitä paljon puhuttuja hölmöyksiä? Päiväkausien krapulainfernosta puhumattakaan. Ehkä onnellisuus siis voisikin löytyä "pienien asioiden" kliseestä. Siinä tarvitaan suurta asennemuutosta koko elämään ja ihan opettelua. Eli mielihyvän aiheuttajien ei välttämättä tarvitsekaan olla aina mielettömiä elämyksiä (yleinen nykypäivän ihmisen ongelma, kun mikään ei riitä), vaan ihan arjesta saa revittyä onnea kun katsoo oikeanlaisilla silmälaseilla. Tällaista ajattelin :)

    VastaaPoista
  2. Oman itsensä löytäminen vie aikansa noissa tilanteissa joissa on tottunut olemaan jonkinlainen. Itse en ole korkkia ihan täysin kiinni laittanut, mutta alkukeväästä päätin tehdä juomisen suhteen muutoksen. Ei enään ikinä siksi, että ei ole muutakaan tekemistä ja siksi, että se muka kuuluisi jonkin asian yhteyteen. Olenkin löytänyt itseni mököttämästä baarin nurkasta vichy lasin takaa kun muut viilettää pingispalloina pitkin kuppilaa ja miettinyt, että mitä kivaa tässä nyt on. Kunnes eräs ilta löysin itseni bailaamasta kreisinä siitä perinteisestä kantakuppilasta jossa aiemmat illat olen keskittynyt lähinnä mököttämiseen ja pohtimiseen, että hittoako täällä tekee. Ja siis täysin selvinpäin ketkutin persusta Mikä fiilis-kipaleen tahtiin. Tajusin, että jossakin tuolla sisällä on se ihminen joka voi laulaa karaoket ja raivata tiensä tanssilattialle kaupungin ykkös yökerhossa jossa pikku prinsessat eivät ihan ymmärrä tanssiliikkeitäni. Ja tämän kaiken voin tehdä siksi koska se on hauskaa!! Vaan tästä kiitän ystäviäni jotka ovat tukeneet päätöksessäni pysyä kuivempana vaan silti raahanneet mukaansa. Ja sitä endorfiinien määrää minkä tajuaa saavansa selvinpäin möykkäämisestä.. aiai. Mutta tietenkin jokainen on yksilö ja jokaisella menee aikansa tutustua selvään minäänsä. Vaan ei kannata sen suhteen luovuttaa vaikka jokainen ilta ei laulata, ei se toden totta ihan yhtä usein ole kivaa kuin promilleissa. Ystävillä on kuitenkin suuri merkitys ja vaikka he eivät itse kuppiin sylkisi, niin heidän avuillaan pääsee pitkälle jos hauskuutta haetaan!

    Voimia ja tsemppiä vaan kovasti! Itseensä uudelleen tutustuminen on iso juttu ja nostan hattua kyllä sun rehellisyydestä!

    VastaaPoista
  3. Tää on huikee tää sun ploki. Oon fani.

    nii ja of koors: VOIMAHALI! saatana!

    VastaaPoista