torstai 30. lokakuuta 2014


17 astetta pakkasta, ei tuulta nimeksikään. Pilvistä mutta ei lumisadetta. Edellisenä päivänä 4-5 senttiä lunta. Näin lupailee pohjoismaiden paras sääpalvelu Yr.no tiistaille Kebnekaisen huipuille, samalle päivälle, jolloin tavoitteena olisi kohde saavuttaa. Lähtöpisteessäni Nikkaluoktalla, noin 35 kilometriä kauempana ja pari kilometriä huippua alempana, tarjolla on muutama pakkasaste, ohut lumipeite ja pilviä, jotka ainakin maanantaina tiputtavat jonkin verran lunta matkalleni.

Tällaisilla säätiedoilla matkaan. Sunnuntaina aamulla lähden ajamaan kohti Kiirunaa ja siitä noin 60 kilometriä eteenpäin Nikkaluoktaan, joka on lähin piste Ruotsin korkeimmasta vuoresta mihin autolla pääsee. Matkaa kertyy Google Mapsin mukaan noin 1156 kilometriä, eli ensin Ouluun ja siitä toinen mokoma vielä eteenpäin. Pyrin pääsemään matkaan heti aamusta ja näin hyödyntämään valoisan ajan joka minuutin ajaessa. Heinolasta kahvit ja siitä lounaalle Pihtiputaan Takkatupaan, joka on Suomen paras tienvarsiruokapaikka. Jos et ole kokeillut, suosittelen, takkatuvan marttojen ruokapatojen ääreen kannattaa ajella nimittäin kauempaakin. Syödessä kannattaa tutustua myös talon vieraskirjaan, johon lähes jokainen Suomessa koskaan kiertänyt bändi on laittanut terveisensä syötyään noutopöydän kotiruoat. Aika hyvin on Eppu Normaalista Lakupaaviin kaikille ruoka maittanut. Keikkabussien kuskit saavat Takkatuvasta kahvit ilmaiseksi.

Kaiken mennessä hyvin olen sunnuntaina illalla perillä Nikkaluoktassa, ehkä joskus kahdeksan jälkeen, kymmeneen mennessä. Luultavasti kuitenkin jo sen veran uupuneena ajosta, että suunnitelman mukaan leiriydyn yöksi ja aloitan matkani jalan kohti Kebneä vasta maanantaina aamulla.

Maanantaiksi lupailevat juuri sitä lumisadetta, piru vie. No, tuulta ei pitäisi olla, joten eiköhän tuosta selvitä ilman pahempaa kiroilua. 19 kilometrin päässä Nikkaluoktasta sijaitsee Kebnekaisen fjällstation eli tunturiasema, joka useimmille toimii lähtöpisteenä itse vuorelle nousuun. Tunturiasema on kuitenkin kiinni tähän aikaan vuodesta, joten sen palvelut jää ikävä kyllä käyttämättä. Asemalta noin 12 kilometriä eteenpäin ja 1,5 kilometrä ylöspäin on matkani pääkohde. Jos maanantaina jaksan, jatkan fjällstationilta vielä 5-6 kilometriä eteenpäin kaksihuippuisen Kebnen huippujen väliseen satulaan, missä pitäisi olla hyvä paikka tehdä leiri. Tämä helpottaisi seuraavan päivän huiputusta merkittävästi, koska matka raskautuu sitä mukaa kun nousu jyrkkenee. Eikä pidä unohtaa, että kannan selässäni rinkkaa, jonka painoksi olen arvioinut  noin 15 kiloa.

Jos tiistaina herään jo satulan laaksosta, voin taputella itseäni olkapäälle. Siitä mahdollisimman aikaisin aamulla aion suunnata kamat selässä kohti huippua. Kebnekaiselle menee kaksi yleistä reittiä, östra leden ja västra leden, idästä ja lännestä. Itäinen reitti on huomattavasti vaativampi ja sitä ei suositella lähdettävän kapuamaan ilman opasta. Reitti on lyhyempi kuin läntiseltä puolelta mennessä, mutta samalla jyrkempi ja loppunousu tehdään jäätikköä pitkin. Jäätikköä, jonka alapäässä menehtyi kaksi suomalaista kiipeilijää vuonna 2010 ja joka on muillekin, myös kokeneille kiipeilijöille, ollut kohtalokas. Niinpä minun taidoillani ei taida olla vielä mitään asiaa tuolle puolen kukkulaa. Västra leden on helpompi, lähinnä jyrkkää nousua tekevä haikki, jossa ainoastaan viimeiset muutama sata metriä korkeussuuntaan ovat isomman työn takana. Tätä ennen pitäisi vastaan rinteessä tulla Kebnekaisen toppstugan, puumökki vuoren laella, mihin voi jo jättää rinkan ennen lopullista huiputusta. Kaiken mennessä putkeen näkisin olevani Ruotsin korkeimmassa pisteessä tiistaina puolen päivän jälkeen.

Huipulla tuskin ehtii liikaa tuuletella, sillä valoisaa aikaa tähän aikaan pohjoisessa ei kovin kauaa piisaa. Summitin jälkeen tavoitteena on palata vielä 12 kilometriä takaisin fjällstationille asti ja viime kerrasta viisastuneena tiedän, että paluumatka vie enemmän aikaa. Elbrusin huiputuksen jälkeiset tuskan ja kauhun tunnit mielessäni tiedän nyt, että juhlimiset pitää jättää vasta siihen, kun leiriin ja yösijaan asti pääsee. Kunhan fjällstationin taas tavoitan, aion juhlia paistamalla lättyjä.

Keskiviikkona edessä on vielä 19 kilometrin vaellus takaisin Nikkaluoktaan autolle, joka toivottavasti on vielä paikoillaan odottamassa lähes 1200 kilometrin siivua takaisin Helsinkiin. Kotona aion olla torstai-ltaan mennessä.

Varusteet on tsekattu ja pakattu, persposket ovat täynnä Bepanthenia ja olen valmis. Kiipeily- ja ulkoiluliike Camussa, joka minua on kovasti tukenut ja auttanut alkuun uudessa rakkaudessani (siis kiipeilyssä, ei tuossa naisessa), sanoivat, että kyllä sä olet tyhmä jätkä kun tähän aikaan vuodesta lähdet. Ehkä niin, mutta eiköhän nämä ole juuri niitä typeryyksiä, mitä voi sitten kiikustuolissa joku päivä muistella. Lupasin laittaa tekstiviestin huipulta. Ja olla varovainen.

maanantai 27. lokakuuta 2014


Olen viime viikkoina ollut tolkuttoman väsynyt. Aamuisin väsyttää, iltaisin väsyttää, saatan nukkua usean tunnin päiväunia ja siltikin väsyttää. Huomaan olevani uupunut välillä pienempienkin asioiden edessä ja joidenkin arkistenkin asioiden hoito on ollut kauhean työn takana.

Aloin jäljittää oloani, koska se ei ole ollut ihan normaali. Eikä välttämättä kovin lupaavakaan miettien taustaani. Olen kuitenkin viime vuosien aikana oppinut ja löytänyt aika hyvät työkalut fiilisten tunnistamiseen ja niiden hoitamiseen, jo käytännön kautta osaan nykyään huomata, jos kaikki ei ole ihan kohdallaan.

Tulin tulokseen, että tarvitsen lomaa.

En ole lomaillut käytännössä kunnolla yli vuoteen ja samaan aikaan on ollut kaikennäköistä myllerrystä päällä. Ensin hoidettiin masennuksen rippeitä. Sitten suunnittelin kirjan, jonka päätin tehdä omakustanteena itse. Siinä välissä treenasin ja kiipesin yhden vuoren, jonka jälkeen piti toteuttaa se kirja. Painosta tullut tuote kädessä piti vielä myydä ja markkinoidakin se samalla, kun yritti ymmärtää mitä omassa päässä tapahtui sen kiipeilyreissun jäljiltä. Jos vaikka en fyysistä työtä ole tehnyt sitä kiipeilyä lukuun ottamatta, pääni on käynyt aika kovilla kierroksilla läpi koko kevään, kesän ja tämän syksyn. Edeltävistä vuosista puhumattakaan. Tähän kun on sitten ynnännyt vielä kaiken maailman firma- ja työkuviot ja muut elämän ihmetykset, onko se nyt sitten ihme, että sitä on vähän uupunut.

Se, miksi uupumus on iskenyt juuri nyt mietitytti. Kunnes tajusin, että kaiken tämän ajan ja tämän vuoden suurin stressin aihe on ollut rahatilanteeni ja ne velat, jotka ovat jomottaneet takaraivossa koko ajan. Joka ikinen vapaapäivä, joka ikinen kesäinen hetki taustalla piili ajatus valtavasta velkataakasta, joka samalla kun ahdisti, piti varpaillaan. Se ei ikään kuin antanut minulle lupaa pysähtyä hetkeksikään, koska lorvimalla ei raha-asioita voi hoitaa. Tuntui, että velkojien suurennuslasi seurasi minua joka hetki ja jos olisin lomaillut, se olisi polttanut minut heti.

Rahastressi, kuten aiemmin kirjoitinkin, laukesi viimein muutama viikko sitten kun sain huhtikuusta lähtien myynnissä olleen asuntoni viimein kaupaksi. Kaupat tehtiin viime viikolla ja velkojen maksu alkaa tänään kauppasumman saapuessa tililleni. Samalla ensimmäistä kertaa vuoteen pystyn hengittämään tasaisesti. Se on myös aiheuttanut sen, että vihdoin pääkoppani on antanut itselleen luvan pysähtyä ja ottaa happea. Ja se pysähdys on alkanut purkautua uupumuksena.

On siispä reagoinnin paikka! Se on hyvä fiilis, kun huomaa tunnistavansa olonsa ja osaa siihen tarttua. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka muistuttavat siitä kuinka pitkälle sitä onkaan tullut niistä ajoista, kun reagoi ajatuksiinsa ryyppäämällä lisää tai paiskomalla kiviä ikkunoihin.

Nyt päätin ottaa muutaman viikon lomaa.

Kun velat on kuitattu, joku satanen tuonne tilille kai jää ja yritin miettiä niille parasta mahdollista käyttötarkoitusta. Pohdin viime viikolla, että mikä olisi se yksi asia, mistä eniten tällä hetkellä nauttisin, se paras henkinen pääoma johon juuri tänään haluaisin sijoittaa. Päädyin vuorille. Tai no, tuntureille. Ulos. Luontoon. Maisemiin. Vittumaisiin olosuhteisiin.

Lähden ensi sunnuntai-aamuna ajelemaan kevyen 1156 kilometrin siivun kohti Nikkaluoktaa, missä Kebnekaisen, Ruotsin korkeimman vuoren, lähin parkkipaikka sijaitsee. Tarkoitus olisi olla perillä iltaan mennessä. Parkkipaikalta noin 35 kilometrin päässä ja 2099 metrin korkeudessa siintää läntisen naapurimme korkein piste ja sinne minä ajattelin itsekseni seuraavina päivinä taivaltaa. Ja toivottavasti takaisinkin vielä. En usko, että on parempaa tapaa nujertaa uupumus ja stressi kuin tämä.

Eilen illalla intoa puhkuen varustelistaa kasatessani muistelin Elbrusin matkaa ja sitä fiilistä, mikä kesällä lähtiessä oli ja mikä siellä vuorella syntyi, sitä kaikkea mitä se yksi matka minussa teki ja mitä se antoi. Tulin siihen tulokseen, että yksittäisten fiilisten ja kokemusten lisäksi parasta tässä kaikessa, viime vuosissa, sairastumisessa, siitä selviämisessä ja tässä hetkessä on se, että olen löytänyt sisältäni halun lähteä ja kiivetä.

Ruotsin lappi, ole minulle armollinen.

sunnuntai 19. lokakuuta 2014


Ensimmäinen työpaikkani oli surffi- ja lumilautaliike Take Off Töölössä. Olin siellä koulun pariviikkoisen TET-jakson joskus ysiluokalla ja sen pohjalta menin seuraavana kesänä kuukaudeksi taloon kesätöihin. Asiakkaita ei juuri ollut ja päivät menivät lähinnä graffiteja paperille piirrellessä ja röökiä oven edessä poltellessa, mistä omistajat löivät minulle suoraan kassasta sata markkaa per päivä palkkaa. Ei ihme, että paikka meni konkurssiin melko pian.

Niin meni joitain vuosia myöhemmin myös surffikauppa Pulp, mikä oli seuraava työpaikkani ja oikeastaan ensimmäinen oikea työ jota tein. Tällä kertaa oli välillä jo asiakkaitakin, parhaiten rahaa tuli venäläisiltä, jotka tulivat tasaisin väliajoin Helsinkiin ja ostivat puoli kauppaa tyhjäksi, veikkasimme että vain myydäkseen kamat parempaan hintaan itärajan tuolla puolen, missä ei siihen aikaan pahemmin lumilautakauppoja omasta takaa ollut.

Urani Pulpissa ja lumilautahommissa katkesi vuonna 2000, kun sain kovasti haaveilemani työharjoittelupaikan Radio Citylta. Olin uneksinut työstä radiossa lähes koko pienen ikäni ja lähetellyt hakemuksia ympäri Suomen radiokenttää siinä toivossa, että joku uskaltaisi ottaa innokkaan mutta kokemattoman tyypin töihin. Ei uskaltanut. Kunnes päätin, että kerran vielä laitan viestiä suosikkikanavani ohjelmapäällikkö Jone Nikulalle yrittäen hieman erilaista lähestymistapaa kuin aiemmissa hakemuksissani. Selitin sähköpostin verran jotain jargonia siitä, kuinka joskus meinasin tykätä teknosta mutta en onneksi retkahtanut ja kuinka osaan soittaa sähkökitaralla Metallican Onen soolon huonosti. Jone vastasi lähes saman tien, että ”jumalauta mikä hakemus, tulepas käymään.” Tein työtä käskettyä ja jäin seuraavaksi kuudeksi vuodeksi.

Aluksi keittelin kahvia kaikille kovasti fanittamilleni radiojuontajille, kuten Ari Taposelle ja Anna Laineelle ja tietenkin Jonelle itselleen. Jone otti välillä päiväunia niin, että laittoi Slayerin soimaan täysilä huoneessaan ja nukahti tuoliinsa, minua nauratti. Pikkuhiljaa aloin saamaan lisää hommia, pieniä reportaaseja, haastatteluja ja sen sellaisia. Lopulta pääsin tuuraamaan Harri Niemeä viikonloppulähetykseen Harrin ollessa keikkareissulla Arto Munan kanssa ja unelmani oli täyttynyt. Olin 21-vuotias ja tein radio-ohjelmaa Radio Citylla. Harjoitteluni päätyttyä Jone löi käteeni työsopimuksen ja seuraavina vuosina tein lähes jokaista mahdollista ohjelmapaikkaa aamusta iltaan, satoja haastatteluja Paul McCartneysta Kerry Kingiin ja yli 5000 tuntia suoraa lähetystä ensin paikallisesti ja lopulta valtakunnallisilla taajuuksilla. Olen aina sanonut, että Radio City oli minun yliopistoni ja korkeakouluni samalla, kun muut ystäväni opiskelivat itsestään ties mitä fyysikoita ja ekonomeja.

Lopetin radiossa vuonna 2005 omasta tahdostani ajatellen, että olisi ehkä aika tehdä jotain muuta. Jäin kuitenkin freelanceriksi samalla kun perustin ensimmäisen oman yritykseni jonka tarkoitus oli tehdä albumi- ja musiikkipromootiota avun tarpeessa oleville yhtyeille ja levy-yhtiöille. Ensimmäinen oma promootiocaseni oli Ancara-yhtyeen debyttialbumi, joka nousi ilmestyessään albumilistan sijalle 26. Siihen aikaan listasijoituksilla oli vielä merkitystä ja sija 26 tarkoitti jopa jonkinlaista myyntiä kaupoista ulos. Olin taas onneni kukkuloilla ja näin silmissäni vuoden tiedottaja -titteleitä ja glooriaa Musiikki & Median Industry Awardseissa, koska pidin itseäni maailman kovimpana jätkänä. No, palkintokaappi ei karttunut, mutta yhtenä harmaana kevätpäivänä soi puhelin kesken päiväunieni. Vastatessani unisena pirinään, luurin toisessa päässä oli Elina Orma Welldonelta, Suomen sen ajan suurimmasta ohjelmatoimistosta, joka kysyi, että tulisinko heille töihin. Vastasin suunnilleen, että ”Mmitäköhähtotamänukun...mitä?” mutta jotenkin onnistuin sopimaan tulevani seuraavana päivänä käymään. Menin ja minut vastaanotti Orman lisäksi toinen agentti, Juha Juoni, sekä Welldonen omistajaperustaja Risto Juvonen. Juvonen oli, ja on, arvostettu mies musiikkialalla, Suomen suurin promoottori ja mies Metallican ja Madonnan takaa. Hänen työhaastattelunsa sisälsi kysymykset ”Sä oot tehny jotain radioo vai?” sekä ”Ai joku pari tonnii kuussa vai?” ja sain paikan.

Huvittavana yksityiskohtana myöhempiä aikoja ajatellen muistan ihmetelleeni miksi Welldonella, josta tuli sittemmin Live Nation Finland emoyhtiönsä mukaan, oli tosi paljon absolutisteja töissä. Vasta paljon myöhemmin tajusin, että absolutistin ja alkoholistin raja on veteen piirretty.

Live Nationilla kauppasin hevibändeille kiertueita ja festareita seuraavat kolme vuotta. Jos en välttämättä pitänyt, ainakaan alkuun, kauhean paljoa itse työstä, pidin siitä ilmapiiristä ja niistä kuvioista, missä sitä tehtiin. Tunnelma Live Nationin toimistolla oli aina hyvä ja bändieni kanssa minulla oli kivaa. Myös huonetoverini Tiina Vuorinen, jota pelkäsin kuollakseni, osoittautui puolen vuoden murjottamisen jälkeen mahtavaksi ihmiseksi. Toimin lukuisten suomalaisten nykyään kansainvälisestikin tunnustettujen heviaktien agenttina ja managerina ja jonkinlaisena lastentarhanopettajana ollen lapsi silti itsekin. Elin rock’n’roll -elämää ilman, että minun piti itse soittaa mitään tai esiintyä, minä vain vaikutin taustajoukoissa ja join omat osuuteni keikkapaikkojen raidereista hyvällä omatunnolla.

Jostain syystä kuitenkin koin, että metallimusiikin ympärillä työskentely olisi helpompaa ja monella tapaa mukavampaa oman yrityksen puitteissa ilman Live Nationin kaltaisen jättiläisen byrokratiaa ja jähmeää päätöksentekoa. Olimme jossain vaiheessa ystävieni Jukan ja Villen kanssa alkaneet visioimaan omaa monitoimifirmaa, joka voisi palvella artisteja näiden omista lähtökohdista. Lause kuulostaa hienolta, mutta ei meillä oikeasti ollut mitään hajua mitä olimme tekemässä. Muistan vain, että päätös firmasta tehtiin ravintola Sävelessä lehtipihvien ja useamman tuopin jälkeen. Muutamaa viikkoa myöhemmin kävelin Risto Juvosen huoneeseen kertomaan, että minä lähden. Juvonen ei ilmoituksestani varsinaisesti pitänyt eikä puhunut minulle ainakaan vuoteen sen jälkeen. Se oli ensimmäinen polttamani silta muttei missään nimessä viimeinen. Mutta se oli sen oman firman arvoista.

Yhdisimme Villen ja oman promootiofirmani nimet ja näin Metalheadista ja Jotunheimista syntyi Metalheim marraskuussa 2008. Saimme toimiston Urho Kekkosen kadulta Tavastian yläkerrasta ja koimme olevamme musiikkiskenen pääkallopaikalla koska Juhani Merimaan ja Virpi Immosen toimistot olivat seinän takana.

Seuraavat muutamat vuodet teimme vähän kaikkea keikkojen ja festareiden järjestämisestä managerointiin, tuotantoon ja levy-yhtiöpromootioon, yhden levynkin päädyimme julkaisemaan. Metalheimilla oli hyvä maine ja vielä parempi artistikattaus kotimaisen hevibuumin ollessa huipussaan. Ei se firma meitä elättänyt kuin korkeintaan kädestä suuhun, mutta homma eteni, hauskaa oli ja visioimme, että viidessä vuodessa voimme maksaa kaikille kolmelle palkkaa ja tehdä tästä täyspäiväisen elantomme. Jossain vaiheessa kilpaileva yritys suunnitteli Metalheimin ostoa mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen, koska pyysimme liikaa rahaa visiomme ollessa suuri.

Vuonna 2010, samalla kun Metalheim pyöritti jo ainakin 15 kotimaisen hevibändin keikkaruljanssia ja kolmen yhtyeen managerointia, sain kutsun saapua Universal Musicin toimarin pakeille. Tapasimme salaisesti Cafe Ekbergin aamiaisella missä Herra Toimitusjohtaja pyysi minua siinä croissantin ja myslilautasen välissä Universalin omistaman legendarisen Spinefarm -levy-yhtiön label manageriksi. Positio oli sellainen, josta Suomen kokoisessa maassa ei ollut varaa kieltäytyä ja ylpeänä otin pestin vastaan. Olin urani huipulla.

Innosta puhkuen aloitin Spinefarmilla marraskuussa 2010. Päässäni vilisi ideoita, ajatuksia ja intoa enkä malttanut päästä niitä toteuttamaan yhdessä hyvän porukan kanssa, jotka kaikki oikeastaan tunsin jo ennestään, Suomen raskaan musiikin piirit kun eivät kovin isot ole.

Vajaa kaksi vuotta myöhemmin, kesäkuussa 2012 istuin sunnuntai-iltana krapulassa Universalin toimistossa Merimiehenkadulla Herra Toimitusjohtahan kanssa ja allekirjoitin eropaperini.

En tarkalleen osaa vieläkään sanoa mitä niinä muutamana vuotena Spinefarmilla tapahtui. Firma, kuten musiikkikenttä yleisestikin, oli valtavassa murrosvaiheessa ja niin olin minäkin. Sen innokkaan alun jälkeen tuntui, että mikään ei mennyt niin kuin olisi pitänyt, niin kuin oli sovittu tai niin kuin olin visioinut. Samalla kun kvartaalitalouden paineessa pyrin tekemään firman kannalta tuottavia ratkaisuja, pyrin tekemään niitä myös taiteelliselta kantilta ja hyvin pian kävi selväksi, että näiden asioiden naittaminen minun päässäni oli utopiaa. Joko piti tehdä kompromisseja talouden kanssa tai sitten sainata ainoastaan kultamyyntiin yltäviä kunnianhimottomia yhtyeitä ja lopulta kumpikaan ei onnistunut. Samalla tuntui siltä, että lupauksia petettiin pöydän molemmin puolin koska kukaan ei tuntunut tietävän mitä tilanteessa pitäisi tehdä, kaikki olivat turhautuneita ja koko Spinefarmin kohtalo oli epäselvä. Enemmän kuin katsoimme eteenpäin, tappelimme talon sisäisesti kaikesta. Lopulta, kaiken muun jälkeen ja viimeisenä niittinä, kun esimieheni päätti tehdä itsestään sankarin levy-yhtiön isoimman artistin silmissä uhraamalla minut narriksi, tunsin oloni petetyksi ja olin saanut tarpeekseni. Niin oli myös Universal ja lähettäessäni Japanista kännissä yöllä johtoryhmälle viestin, jossa haukuin esimieheni kaikille sanoja säästelemättä tiesin, että urani on ohi. Viikkoa myöhemmin oli eropaperit kädessäni ja muhkea eroraha tililläni. Oli kesäkuun viides, 2012.

Lähtöni Spinefarmilta on jäänyt todella epämääräiseksi. Myöhemmin kävi esimerkiksi ilmi, että työkavereilleni oli kerrottu erottamiseni syyksi aivan eri asiat kuin minulle, ja se tuntui, ja tuntuu vieläkin, erittäin omituiselta ja epäreilulta. En edelleenkään tiedä tarkalleen mitä muille on sanottu, tiedän ainoastaan, että osa heistä ei puhu minulle vieläkään. Puoli vuotta myöhemmin paikkani ottanut ystäväni erosi tehtävästään pitkälti niistä samoista syistä, joista minä olin esimieheni haukkunut ja tunsin, että ehkä nyt minuakin ymmärretään paremmin. Lopulta Spinefarmin johto siirrettiin Universalin alle ulkomaille mikä todennäköisesti koitui sen pelastukseksi.

Parin vuoden katastrofaalisen levy-yhtiöuran jälkeen palasin pöytäni ääreen Metalheimille ajatellen, että mikäs tässä, onhan näitä hommia ja oma firma on aina oma firma.

Samalla, kun tämä ura ja vuodet olivat puuskuttaneet eteenpäin, päässäni oli alkanut kehittyä jotain, jota en ymmärtänyt kuin vasta liian myöhään. Samalla kun työelämässä meni kaikki asiat kuin missäkin menestystarinassa ja tein uraa Suomen musiikkiteollisuuden keskiössä, henkilökohtainen elämäni oli syöksykierteessä. Olin sairastunut vaikeaan masennukseen, jota pitkään aikaan en ensin tunnistanut ja jonka lopulta pyrin piilottamaan. Se teki tuhoaan sisältäpäin samaan aikaan kun seisoin loppuunmyydyn Nosturin monitoritiskillä saamassa taputuksia selkään ja ylpeilin edustamieni artistien listasijoituksilla Musiikki & Mediassa Tampereella. Pinkfloydmaiset madot söivät pään sisällä reissatessani maailmaa New Yorkista Cannesiin suomalaisena musiikkimogulina ja hevivisionäärinä. Ja jossain vaiheessa, kun kulisseja alkoi olla liian vaikea pitää pystyssä, kaikki sekoittui yhdeksi valtavaksi mössöksi joka vain odotti kaikkien naamalle räjähtämistä. Se oli aikapommi, jota ei olisi kukaan voinut purkaa.

Näin jälkeenpäin haluan ehkä lohdullisesti ajatella, että se en ollut minä joka kaiken tärveli, se oli se sairaus. Ja koska tänään voin sanoa, että se sairaus on nujerrettu, uskallan ajatella kuitenkin selvinneeni voittajana. Vaikka taakse jäi sauhuavia raunioita ja rikottuja ystävyyssuhteita, olen itseni kanssa rauhan tehnyt ja lopulta kuitenkin yhtä uraa tärkeämpää on tämä hetki, tämä sateinen sunnuntai terveenä miehenä.

Niin, entäs tämä hetki sitten? Lopulta kaatui nimittäin se omakin firma. Kesän 2012 jälkeen, juotuani ne Universalin erorahat, haistatettuani vitut vähän kaikille ja osuttuani lopulta seinään oli sadonkorjuun aika. Kun ryhdyin viimeisten vuosieni vyyhtiä purkamaan, kävi ilmi että erorahojen lisäksi oli oman firmani tililtä nostettu aika paljon muidenkin rahoja maailman baaritiskeille sen musiikkimogulin pitäessä korttitaloaan pystyssä. Rahaa ei ollut ja kun tilanteeseen ynnättiin yleinen taantuma, keikkayleisön kaikkoaminen, hevibuumin laantuminen ja paniikissa tehdyt taloudelliset virheet, lopputulokseksi saatiin konkurssikypsä ohjelmatoimisto, jolla ei ollut rahkeita enää jatkaa. Yhteisestä sopimuksesta yhtiökumppanini Jukka ja Ville lähtivät omille teilleen ja minä otin harteilleni Metalheimin vastuun ja kaatamisen.

Päätin silloin, että aion pitää huolen, että kaikki saavat rahansa, meni firma konkurssiin tai ei. Että jokainen velka, lasku ja ryypätty penni maksetaan takaisin tavalla tai toisella.. Kaiken sen sekoilun ytimessä oli kuitenkin ollut lopulta vain minä itse ja jotta edes jollain tasolla voisin saattaa musiikkurani päätökseen kunniakkaasti, aioin maksaa jokaisen velan takaisin. Sen jälkeen olisin vapaa tekemään mitä haluan, koska omatuntoni olisi viimein puhdas, kaiken muun olen jo itselleni anteeksi antanut.

Ensi torstaina olen menossa tekemään asuntokaupat. Olen vihdoin saanut hyväksytyn tarjouksen kämpästäni ja mukavan oloinen nuoripari on löytänyt itselleen rahaa vastaan kodin. Kun kauppasumma saapuu tililleni, otan siitä ehkä screenshotin muistoksi, jonka jälkeen raha lähtee pieninä paloina eteenpäin velkojilleni ja siihen päättyy yksi 14 vuoden työura musiikkibisneksessä.

Jos tilille jotain jää, ajattelin viedä itseni syömään, huoltaa auton ja ostaa Pittsburgh Penguinsin t-paidan.

Sen jälkeen alan etsimään töitä. Vaikka jostain surffikaupasta.

torstai 16. lokakuuta 2014


Tässä kirjan julkaisuhässäkän jaloissa on jäänyt kirjailematta ylös viimeaikaiset tapahtumat kiipeilyhommissa, jotka nekin etenevät omaa linjaansa koko ajan. Ja joista jotenkin tunnun innostuvan edelleen hetki hetkeltä lisää.

Elbrusin reissun jälkihuuma ei oikeastaan ole vieläkään laantunut. Ehkä sen ei kuulukaan niin tehdä? Edelleen mieleeni palaa päivittäin ne kahden kuukauden takaiset asiat, tunteet, fiilikset ja hetket viidessä tuhannessa metrissä ja jotenkin niistä kumpuaa edelleen voimaa jokapäiväiseen arkiseen tekemiseen. Kun kotiin reissusta pääsin ja tuntui, että leijailin jossain aivan omissa sfääreissäni sen voiton tunteen kanssa, odotin sen olevan hetkellistä huumaa ja olojen pikku hiljaa tasaantuvan takaisin normaaliin harmaaseen syksyyn mentäessä. Niin ei ole käynyt ja voinen oikeasti sanoa, etten palannut pilvien yläpuolelta enää samana ihmisenä takaisin. Se tuntuu hyvältä.

Samalla katse on suunnattu jo eteenpäin. Seven Summits -haasteen seuraava etappi, Kilmanjaro Tansaniassa, on lyöty lukkoon syyskuulle 2015 ja jos oikein hyvin käy, lähden kiipeämään Australian Kosciuszkon jo sitä ennen, eli ensi kevään aikana. Se on oikeastaan kiinni ainoastaan siitä, että millaisiin myyntimääriin Kalloista kukkulalle -kirjani yltää loppuvuoden aikana ja tulevilla joulumarkkinoilla. Ellei sitten joku muuten vain sattumalta halua työntää taskuuni muutamaa ylimääräistä tuhatlappusta mistä budjetin Australiaa varten saisin. Joka tapauksessa pitää toivoa, että homma etenee niin, että Kosciuszkonkin jo ensi vuodelle saisin, jolloin vuoden 2016 alussa olisi jo 3/7 tavoitevuorista kiivetty. Olettaen siis tietenkin, että huiputukset myös reissuilla onnistuvat. Se myös kasvattaisi uskottavuutta yhteistyökumppanien silmissä ja uusien hankkimisessa, kun hihassa alkaisi olemaan noita Seven Summits -merkkejä ommeltuna enemmänkin.

Seven Summitsin huippujen välissä on tarkoitus tehdä mahdollisimman paljon harjoitusreissuja pienemmille vuorille sekä tietenkin kasvattaa ja treenata kuntoa parempaa kohti koko ajan. Elbrusin reissussa huomasin, että valmistava treeni oli ollut oikein toimiva vyötäröstä alaspäin mutta yläkroppa olisi voinut jaksaa paremminkin. Se mielessä olen ryhtynyt laatimaan treeniohjelmaa tammikuusta alkaen, joka huomioi selän, vatsan ja hartiat aiempaa tehokkaammin. Lenkkeilyn, sauvakävelyn, laskettelun ja pian alkavan punttisalitreenin lisäksi ohjelmistoon on lisätty seinäkiipeily, jossa kehonhallinnan ohessa myös oppii parhaiten köysitekniikoita ja varmistusten käyttäytymistä, mistä sitten taas on apua kun isommille kukkuloille lähdetään. Muilta osinhan seinällä roikkumisilla ei liikaa tekemistä vuorten kiipeämisen kanssa ole.

Seuraava vuorimatka on sekin edessä jo marraskuussa, kun lähden etelä-Ranskan Alpeille kekkuloimaan jääraudat jalassa, tavoitteenani kiivetä Meri-Alppien korkein huippu, Cime du Gélas, 3143 metriä. Elbrusin jälkeen voisi kuvitella, että 2500 metriä matalampi nyppylä olisi helppo keikka, mutta en uskalla niin ajatella. Nöyränä se on mentävä, vuori kuin vuori. Samalla alueella on paljon komeaa maastoa ja haastavaa polkua, jota on tarkoitus koluta läpi treenimielessä ja etsiä erilaisia haasteita matkalta.

Meri-Alppien jälkeen suunniteilla on keväälle mahdollisen Kosciuszkon lisäksi ainakin reissu pohjoiseen Norjaan ja tarkoituksena olisi käydä myös Haltilla siinä matkan varrella, jotta saa täältä kotikonnuiltakin sen korkeimman nyppylän haettua. Ja kaiken edetessä suunnitelmien mukaan, seuraava oikeasti iso haaste koittaa vuonna 2016, kun näköpiirissä siintää argentiinalainen Aconcagua lähes seitsemän kilometrin komeudessaan.

Aivan kuten puhuessani aiheesta, myös näin kirjoittaessa huomaan henkeni hieman salpaantuvan innostuksesta. Aiemmin pelkkä ajatus vuorikiipeilystä olisi kuulostanut täysin hullulta, nyt tuntuisi hullummalta jättää yrittämättä. Ja parasta koko Seven Summits -haasteessa on jo se, että ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on suunnitelma. Haave. Tavoite. Jotain, mitä kohti tähdätä ja mennä ja joka ohjaa tavalla tai toisella jokaista pienempääkin päätöstäni ja risteystäni. Se fokus siihen, että mitä ikinä teenkin seuraavat kymmenen vuotta, ainakin aion kiivetä. Ja kun se suunnitelma pikku hiljaa konkretisoituu matkoja varaten ja vaikka Camusta uusia varusteita haalien, se aiheuttaa vilpitöntä onnea ja onnistumisen tunnetta. Se on se, mitä jokainen tarvitsee muuta jota en pitkään aikaan uskaltanut edes yrittää saavuttaa.



maanantai 13. lokakuuta 2014


Tänään on suomalaisen oluen päivä. Juhlistan päivää sillä tiedolla, että viikon-parin sisään valmistuu jokunen kymmenen litraa suomalaista olutta, jossa on minun kädenjälkeni.

Muutama viikko sitten ystäväni, joka harrastuksenaan ja intohimonaan valmistaa olutta, pyysi minut mukaansa panimotouhuihinsa yhden päivän ajaksi ja lähdin innolla mukaan. En ole ennen ollut mukana kun olutta pannaan ja koko prosessi oli mielenkiintoista nähdä, aiemmin kun kalja on ollut minulle lähinnä vain yksi niistä aineksista jolla kupolin sai sekaisin ja jonka mausta en oikeastaan edes liiemmin pitänyt, minä kun olin  enemmänkin siiderimiehiä. Ja viinamiehiä.

Panimotilassa tuoksui hyvälle. Se oli kai se mallas, jota siinä keiteltiin ja joka tuoksui sille, kun joku heittää olutta löylyveden sekaan. Sellainen märkä ruisleipä. Opin, että maltaita on jotain ziljardi erilaista ja yhdessä niistä, humalista, hiivoista, mäskeistä ja erinäisistä muista aineksista pystyy tekemään kaksi ziljardia erilaista yhdistelmää, joista lopulta se yksilöllinen olut löytyy. Ja että sekaan voi heittää siinä keittämisvaiheessa oikeastaan mitä tahansa antamaan niitä pieniä vivahteita, joita eri oluissa on. Tällä kertaa sekoitimme keitokseen mukaan appelsiinin kuoria, edellisellä viikolla ystävä oli kokeillut maistaa oluensa hillomunkeilla. Kuulemma toimi.

Katselin useamman tunnin ihaillen siinä hivelevän tuoksun keskellä kuinka ystävän silmät kirkastuivat joka kerta, kun esitin jonkun tyhmän kysymyksen. Kuinka intohimoisesti hän suhtautuikaan sen oluensa tekoon ja kuinka tarkkaa ja yksityiskohtaista, minuutilleen aikataulutettua työtä hän teki samalla, kun kertoi amatöörille että mistä oluessa oikeastaan on kyse. Amatöörille siis tekijänä, juojana olin puoliammattilainen jo aikoinaan. Katsoessa tätä ymmärsin, miten hienovaraisesta käsityöstä on oluen panemisessakin kyse. Kuinka se on yksi niitä lajeja, joista pitäisi ehdottomasti tehdä joku juhlamokka-mainos, jossa joku rauhallisella äänellä kuvailee tekemistään kuin veneen veistämistä. Päivä oli kaikin puolin antoisa ja mielenkiintoinen ja opin paljon. Maistoin yhdessä tekemäämme tuotosta ennen kuin sen käymisvaihe oli alkamassa, jotta sain absolutistinakin pienen siivun siitä, mitä oli tulossa. Itse tuote valmistuu lähiviikkoina ja vaikken sitä pääse itse juomaan, aion hakea muutaman pullon talteen ja tarjota kavereille. Koska ne ovat mielestäni pieniä taideteoksia.

Eilen tuntui siltä, että koko internet sekosi. Internet ja Suomi. Lauantaina Helsingin Sanomat uutisoi kuinka Aluehallintavirasto oli käskenyt kahta yksityistä bloggaajaa poistamaan sanan ”viski” teksteistään uhaten, että parin viikon kuluttua Helsingissä järjestettävä Olut Expo menettäisi anniskeluluvat jos näin ei tapahtuisi. Sana ”viski” oli alun perin ollut yös expon nimessä ja koska bloggaajat olivat käyttäneet tapahtuman koko nimeä teksteissään, se koettiin väkevän viinan mainostamiseksi. Kirjoittajat olivat tehneet työtä käskettyä, mikä tässä tapauksessa oli varsin ymmärrettävää, eihän kukaan halua ottaa niskalleen täysin ulkopuolisen uhrin konkurssia, joka olisi vääjäämättä uhannut Olut Expoa jos siltä olisi luvat viety. Uutisointia on kiirehditty tänään jo korjailemaan mutta tapahtumaketjun perusajatus on silti sellainen, joka tuntuu näin absolutistinakin käsittämättömältä. Se, että messujen nimessä ei saa olla sitä sanaa, jota varten messut osittain ovat. Siis viskiä. Ei edes mitään erillisnimeä vaan ihan yleistä, laillista luonnontuotetta ei saa mainita, koska se koetaan ilmeisesti uhkaavana. Vähän kuin Erämessujen nimi pitäisi olla vain ”Messut” koska metsissä loukkaantuu ja jopa kuolee ihmisiä tapaturmaisesti vuosittain.

Takaisin kellaripanimoon. Katseltuani haltioissani päivän ajan oluen tekoa ajattelin, että olisi oikeasti ihan mielenkiintoista käydä myös tulevassa Olut Expossa ystäväni mukana haistelemassa kotimaista olutkulttuuria. Mielestäni kaikkien pitäisi, ovat he sitten soberisteja, absolutisteja, tuurijuoppoja tai suoraan jostain asuntolasta paikalle raahattuja. Eikö juuri tällaiset messut opettaisi sitä, mitä minäkin tajusin siellä kellarissa appelsiineja kuoriessani? Että olut ja alkoholi ovat jotain paljon enemmän kuin tuote, jolla pitää tempoa nuppi jumiin juomalla sitä 12 litraa illassa.  Luulisi tällaisten messujen esittelevän juuri sitä alkoholikulttuuria, jota meillä toivottaisiin, sitä ”keskieurooppalaista”, jossa se olut ja viini voidaan nauttia pienenä taideteoksena eikä känni edellä.

Eikö se ole juuri se, mitä kannattaisi yrittää opettaa sen sijaan, että nyt yritetään teeskennellä, että viinaa ei ole olemassa kieltämällä sen mainitseminen blogeissa tai tapahtumien (tai hevosten) nimissä?

Jos poikani olisi siinä iässä, että keskustelu alkoholista, sen käytöstä ja vaikutuksista olisi ajankohtainen, mieluummin veisin hänet  viikonloppuna olut- ja viskimessuille kuin vaikka kirkkoon tai lätkämatsiin. Se olisi nimittäin paikka, missä oikeasti voisi oppia mitä alkoholikulttuuri voi olla.


www.soberismia.fi

maanantai 6. lokakuuta 2014


Olen seurustellut kymmenen kertaa.

Seiskalla seurustelin ensimmäistä kertaa. Ihan kokonaisen kuukauden yhden tytön kanssa, kun se tyttö tunki kielensä kurkkuuni diskossa ja meinasin saada sydärin. Päivälleen neljä viikkoa myöhemmin kotibileissä nykyinen paras ystäväni salakuljetti paikalle neljä olutta, joi ne ja otti paitansa pois. Se tyttö tuli sanomaan minulle, ”että ehkä on parempi, että ollaan vain kavereita”, ja lähti paidattoman ystäväni kanssa sänkyyn pussailemaan kolmen muun pariskunnan väliin. Sydämeni murtui.

Sitten seurustelin tytön kanssa, joka osti meille vapuksi Gin Lemon pullon ja antoi kouria tissejään. Neljä viikkoa myöhemmin erosimme, koska olin ”nössö” koska en kehdannut kouria enempää. Sydämeni murtui taas, olisin halunnut kouria lisää.

Kesäloman jälkeen seurustelin uudelleen sen tytön kanssa, joka lähti vuotta aiemmin paidattoman kaverini kanssa pussailemaan. Hänen kanssaan menetin neitsyyteni sellaisessa hätäisessä sisään-ulos-sinne-tänne -sutaisussa ja ihmettelin seuraavana päivänä koulussa, että miksi sitä oksettaa. Luulin sen olevan raskaana, syy oli katumuspillereissä. En muista miksi erosimme. Ehkä sen oksentamisen takia? Seurustelimme vielä kertaalleen yläasteen päätteeksi, mutta ei se kolmaskaan kerta totuutta sanonut. Abivuotena hänestä kirjoitettiin koulumme perinteiseen abikronikkaan, että ”Linda dokas, poltti ja nai jo silloin, kun muut oppivat isot alkukirjaimet” ja mietin, että taisin taas olla liian nössö.

Kasiluokan puolessavälissä aloin seurustelemaan ala-asteen ihastukseni kanssa ja olin onneni kukkuloilla. Kun lähdin pääsiäisenä käymään Hollannissa serkkujani moikkaamassa ja palasin takaisin kotiin, oli tyttöystäväni ajanut päänsä kaljuksi. Oli kauhean vaikeaa keksiä tekosyy erolle, koska en kehdannut sanoa, että ”hei, kamoon, sä oot kalju!”

Seuraavana kesänä rakastuin ensimmäisen kerran. Pussailimme Koffin puistossa ja ensimmäistä kertaa elämässäni nukuin tytön kanssa vierekkäin kokonaisen yön. Se oli taianomaista. Kymmenen kuukauden seurustelumme päättyi seuraavana vappuna, kun tyttöystäväni paras ystävätär tuli luokseni, alkoi pussailemaan minua yllättäen ja juuri samalla hetkellä tyttöystäväni ilmestyi ikkunan taakse ja näki kaiken. Muistan hänen ilmeensä edelleen.

Yläasteen päätteeksi seurustelin vielä kuukauden tai pari luokkakaverini kanssa mutta suhde loppui, koska hän ihastui ”rullaluistelukaveriinsa”. Minä taisin jäädä hänen viimeiseksi poikaystäväkseen ja tytöstä tuli lesbo. Tämän haluaisin kirjoitettavan hautakiveeni.

Lukion alussa rakastuin elämäni toisen kerran. Kyseessä oli paras ystäväni, mutta meistä ei koskaan tullut mitään. Pussasimme kerran 16-vuotiaina, sitten heti perään 33-vuotiaina ja nyt olemme vain parhaat ystävät ja käymme ulkona syömässä niin kuin vanhat mummot tekee.

Seuraavaksi vuoroon tuli luokkatoverini, jonka kanssa heilastelimme muutaman kuukauden mutta leikki loppui tykkänään... johonkin. Muistaakseni kyllästyin, en ole varma. Tai sitten tapasin tulevan vaimoni.

Rakastuin tulevaan vaimooni heti korviani myöten. Seurustelimme, otimme rauhassa, tutustuimme ja etenimme askel askeleelta. Jälkikäteen mietittynä varmasti vääränlaisin askelin, mutta silloin kaikki tuntui oikealta. Koulujen loputtua ja armeijan käytyäni muutimme yhteen, muutaman vuoden päästä menimme kihloihin ja yhdeksän vuotta tapaamisemme jälkeen naimisiin. Olimme kaveripiirimme ensimmäiset kaikissa askelissamme ja kaikki olettivat ettemme eroaisi ikinä. Kaksi vuotta naimisiinmenon jälkeen saimme lapsen ja kolmannen vuoden jälkeen erosimme, kaveripiirin ensimmäisinä sitäkin. Avioliiton viimeisen ja lapseni ensimmäisen vuoden join enemmän kuin koskaan, olin masentunut ja näköalaton. En ihmettele vaimon lähtöä lainkaan, olisin tehnyt ihan samoin itsekin. Ehkä teinkin, omalla tavallani.

Käytännössä suoraan lennosta 12-vuotisen suhteen ja avioliiton jälkeen aloin suunnilleen seuraavana päivänä seurustelemaan ystäväni kanssa, jonka luulin pelastavan minut. Jälkikäteen voin pitää tätä loikkaa minulle henkisesti elämäni suurimpana virheenä ja suhde, jonka luulin minut parantavan syöksi minut  lopulta pahempaan syöksykierteeseen kuin missä jo olin. Lopulta, kahden vuoden seurustelun ja lähes vuosi sen parisuhteen päätyttyä osuin pohjaan, jota syyskuun viidenneksi 2012 kutsutaan. Olin ensimmäistä kertaa yksin seitsemääntoista vuoteen. Olin toivoton, yksinäinen ja itsetuntoni muistutti lähinnä pahoinpideltyä koiranpentua Olin myös yli satakiloinen masennusmöykky, henkinen raunio ja konkurssikypsä vapaa-ajan alkoholisti, joka vihasi itseään.

Aloitin ensimmäistä kertaa prosessin, jossa katsoin peiliin ja lakkasin syyttämästä kaikkia yllämainittuja virheistäni. Se on prosessi, joka on jo isolta osaltaan päättynyt mutta jonka häntiä jahdataan varmasti loppuelämä. Ymmärsin ensimmäistä kertaa, että jos en itsekään pysty rakastamaan itseäni, miten voisin kuvitella, että joku muu voisi niin tehdä. Ja aloin korjaamaan asiaa.

Tänään, hieman yli kahta vuotta myöhemmin, olen rakastunut. Sekä itseeni, että naiseen. Ensimmäistä kertaa ikinä terveesti ja oikeasta lähtökohdasta. Siitä, että parisuhde on jo valmiiksi hyvää oloa täydentävä tekijä, ei sen aiheuttaja eikä etenkään sitä määrittävä. Olen myös ensimmäistä kertaa rakastunut selvin päin, ilman, että joutuisin pelkäämään itseäni ja niitä virheitä, joita kerta toisensa jälkeen kännissä tein läpi kahden vuosikymmenen. Nyt tunnen itseni eikä minua pelota enää. Minua ei pelota hylätyksi tuleminen, joka oli pahin kauhuni pitkään eikä minua pelota yksinäisyyden tunne, joka sai minut aikanaan juomaan itseni mukavaksi vähän liian monta kertaa. Ja kun ei pelkää, uskaltaa antaa palaa. Uskaltaa rakastaa!

Tänään minulla on juuri se olo, jota en jossain vaiheessa uskonut enää ikinä kokevani, sairaalloisesta etsimisestä ja tavoittelusta huolimatta. Se tuli vasta, kun lopetin etsimisen ja pysähdyin katsomaan sitä paikkaa jossa olin. En kurkottamaan eteenpäin enkä pälyilemään taaksepäin, ainoastaan hengittämään rauhassa tätä hetkeä mikä juuri nyt vallitsee.

Ja tässä hetkessä en ole enää liian nössö kourimaan.




----------------------------
www.soberismia.fi
----------------------------

torstai 2. lokakuuta 2014


Asun poikani kanssa Helsingin Eirassa. Tuossa ihan vieressä sijaitsee Koffin puisto, joka on siis saanut nimensä Sinebrychoffin suvulta, joka tilukset aikanaan omisti. Nyt puistossa sijaitsee enää Sinebrychoffin taidemuseo, sen vieressä seissyt Koffin tehdas kun purettiin jo 90-luvun lopussa. Purun yhteydessä ja jo lapsena mielestäni järjettömän hyvälle tuoksuneen maltaan hajun hälvettyä yksi osa perinteistä Koffin toimintaa puistoon kuitenkin jätettiin: Hevostallit. Siis ne hevoset, jotka vetelevät olutkärryjä kantakaupungin alueella perinteiseen tapaan. Jotka jo lapsena oli mielestäni upeat ja hienot ja jotka edelleen saavat kaikki Telakkapuiston päiväkodin lapset aidan reunalle ihastelemaan mennessään ohi. Niillä hevosilla on olut-aiheiset nimet, joita en uskalla tässä mainita, koska tämä blogi löytyy verkosta vielä ensi vuodenkin puolella, jolloin Valvira voi suuttua, koska sanoin ääneen oluen nimen. Tai siis hevosen nimen.

Poikani parhaan ystävän äiti on töissä panimoteollisuudessa ja hänen työnkuvaansa kuuluu myös noiden nimettömien hevosten ruokinta. Koska yleisesti ottaen lasten mielestä hepat on kivoja ja ihania, poikani on lukuisia kertoja ollut ystävänä mukana Koffin hevosten iltaruokinnassa antamassa niille heinää ja porkkanoita ja mitä hevoset sitten syövätkään. Nyt olen huolissani, että olen altistanut poikani paheiden tielle ja päästänyt tämän lähtemään väärään suuntaan oluella nimettyjen luontokappaleiden luo. Tunnen valtavaa huono isä -syndroomaa siitä, että olen voinut näin saattaa poikani vaaraan ja ehkä pilata tämän aikuisuuden. Jos, tai siis kun, poikani vetää kännit teini-iässä, en voi olla ajattelematta, että se on niiden hevosten vika. Että jos niiden nimet olisi olleet vaikka Jaffa ja Marjamehu, olisimme säästyneet paljolta.

Havaittuani valtavan virheeni vanhempana ajattelin ryhdistäytyä ja päätin, että meidän lienee turvallisempaa viettää enemmän aikaa maalla, missä ei ole tällaisia kauhistuttavia turmelevia houkuttimia, kuten hevosia, ympärillä. Meillä on mökki Sipoossa, minne ajamme usein Lahdentietä ja Keravan kautta.

Juuri kun luulin, että olimme päässeet tästä hevos-gatesta yli, ajoimme Sinebrychoffin nykyisen tehtaan ohi nelostiellä, minne se tuosta puistosta siirtyi, ja maailmani mureni. Tehtaan pihassa kun seisoo kuusimetrinen oluttölkki. OLUTTÖLKKI! Minun pienen poikani silmien alla! Se on punainen ja lapsethan tykkäävät punaisesta väristä! Voi lapseni, mitä olenkaan sinulle tehnyt! Huono isä -syndroomani syvetessä päätin, ettemme aja tehtaan ohi ennen ensi vuotta, jolloin Sinebrychoff kuulemma muuttaa maamerkkinsä Battery-tölkiksi. Koska sitä minä juuri haluankin, että poikani alkaa imuroimaan tölkkitolkulla. Energiajuomaa.

Pääsimme mökille turvaan. Huh. Nyt voin taas olla vastuullinen isä. Sängyssä makoillessamme television ääressä mietin mikä vastuu minulla onkaan pitää pieni viaton lapseni poissa kaiken hänelle vaarallisen äärestä. Kuinka minun häntä suojellakseen on parempi olla kertomatta mitään sellaisesta asiasta kuin alkoholi, esittää että sitä ei ole olemassakaan. Ja onneksi tiedän, että vastuullinen valtioni auttaa asiassa, viimeistään ensi vuoden alusta lähtien. Jolloin pitää vielä keksiä selitys, että minkä takia niillä hevosilla on uudet nimet vaikka ne on ihan samat hepat kuin ennenkin.

On hyvä piilottaa kaikki alkoholiin liittyvä, jotta saamme elää rauhassa teeskennellen, ettei sitä ole. Ja minulle se on jopa erittäin helppoa, koska kotonamme ei sattuneesta syystä pulloja ole. Voin siis vain pokka naamalla väittää, ettei sellaista asiaa ole olemassakaan ja se vanha punainen tölkkikin oli vain poikani mielikuvituksen temppuilua.

Katsoimme Vino Showta, mutta vaihdoin vähin äänin kanavaa. En siksi, että ohjelma oikeasti oli ihan järjettömän huono vaan siksi, että sen nimessä on alkoholi ja ajattelin, että se työ on aloitettava jo nyt. Viina piiloon pojalta 2014! Päätin myös, että ainakin viinirypäleet, punaviinikastike ja vappusima ovat vastedes meillä pannassa. Karjalasta osa onneksi luovutettiin jo Venäjälle, Suomen puolelle jäänyttä osaa voisi alkaa kutsumaan vain Itä-Suomeksi. Pitää muistaa vielä pyyhkiä maantiedon kirjasta Koskenkorvan kunta pois, teurastaa kaikki saksanhirvet, ettei niistä tule mielleyhtymiä ja olla menemättä koskaan yhden tai kolmen tähden hotelleihin.

Tavallaan tietenkin voisi ajatella, että järkevämpää näin isänä olisi yrittää kertoa pojalle tämän kasvaessa että mitä se alkoholi on, miten siitä nautitaan ja miten sitä voi käyttää kohtuudella. Siis siten, kuten suurin osa ihmisistä sitä käyttää. Kertoa, miksi iskä ei sitä voi enää juoda mutta äiti voi ja vieläpä ihan hyvällä omatunnolla. Mutta kaiken tämän selittäminen olisi kauhean raskasta ja vastuullista, enkä minä isänä sellaista vastuuta halua, vanhempana olonhan pitäisi olla helppoa ja hauskaa. Siksi on hienoa, että virkamieskoneistomme ottaa osan siitä vastuusta harteilleen, auttaa minua vaikenemaan asiasta ja esittämään, että nautintoaineita ei ole olemassa.


www.soberismia.fi