maanantai 29. syyskuuta 2014


Elämme jännittäviä aikoja. Soberismia – Kalliosta kukkulalle -kirja näkee päivänvalon virallisesti keskiviikkona, joskin ainakin osa onnekkaista ennakkotilaajista ovat saaneet omat kappaleensa jo viime viikolla. Istuskelin pitkin viikkoa toimistolla nimmaroimassa ja pakkaamassa painosta tulleita opuksia ja jatkan urakkaa taas tänään. Nyt sitä siis viimein saa! Oi onnea! Lähiviikkoina sitä pitäisi saada myös ihan oikeista kirjakaupoistakin, mikä tuntuu jotenkin ihan pöljän hyvältä. Ettäkö minun oma kirjani? Ihan oikeassa kirjakaupassa? Sellaisessa, jossa äiti käy? Kirjan muuten saa vielä tänään edullisemmin sivujeni kautta, huomenna hinta on jo kapitalistisikalukemissa eli 25 eurossa. Vink, vink ja www.soberismia.fi.

Nimmarointipostittelun ohessa päivät ovat viime viikot koostuneet pitkälti kirjan markkinointiyrityksistä ja siinäkin on hommat edenneet ihan mallikkaasti erinäisten radiovierailujen kautta Iltalehden aukeaman juttuun, Annaan ja huomenna Ylen Aamu-tv:hen. Ilahduttavan paljon kiinnostusta on tuleva opus herättänyt ja olen päässyt käymään lukuisia äärimmäisen kiinnostavia keskusteluja toimittajien kanssa aiheesta. Joka kerta, kun menee jonkun kanssa puhumaan kirjasta, haastattelu saa omanlaisensa muodon ja jokainen kerta on erilainen.

Vaikkakin suurin osa haastatteluista ja keskusteluista ovat olleet, kuten sanoin, todella mukavaa ja palaute hyvää, yksi asia on alkanut nostaa lisänäkyvyyden myötä päätään, sellainen johon en ehkä ollut varautunut. En johtuen mistään ylimielisyydestä vaan enemmänkin siitä, etten ollut suonut sille edes mitään ajatusta ennakkoon. Siis kritiikki. Huono palaute. Pahat sanat.

Ei sinänsä, että se minulle jotain uutta olisi, tai yllättävää. Tokihan olen törmännyt kritiikkiin jos jonkinlaiseen viimeisten parin vuoden aikana jo tämän bloginkin tiimoilta, mutta nyt sitä tulee kiihtyvässä määrin, johtuen luonnollisesti melko laajasta näkyvyydestä. Ja siis sehän on osa ihan minun omaa kaivamaani kuoppaa ja toki ymmärrän kirjan julkaisun ja aiheen olevan sellainen, joka ei isoa osaa kansasta, tai edes ystävistä, kiinnosta ja joka vähintään yhtä isoa osaa jopa vituttaa. Joitain vituttaa se, että siitä kirjoitan, toisia se, että en enää juo ja kolmansia se niiden yhdistelmä. Onneksi radiossa voi vaihtaa kanavaa ja Iltalehden voi sulkea, kuten Facebook-ystävyydenkin. Se ei myöskään millään tavalla oikeastaan vaikuta omaan tekemiseeni tai siihen, että ihan aidosti olen ylpeä niin kirjasta kuin itsestänikin. Oloni on tällä hetkellä ihan tolkuttoman hyvä, innokas ja ylpeä ja nauttiessani tästä olosta nautin ehkä hieman myös sen huomaamisesta, ettei minua pahat sanat enää viillä. Jotenkin olen vihdoin, kaikkien näiden vuosien jälkeen ymmärtänyt, että kun ympäröin itseni ihmisillä ja asioilla, jotka tekevät päivästäni paremman, ulkopuolisilla asioilla ei ole isommassa kuvassa väliä.

Mutta yhtä asiaa en silti vieläkään aina ymmärrä. Sitä, että koska en enää juo, minulla ei yleisen mielipiteen mukaan saisi enää olla sanottavaa niistä jotka juovat. Että koska itse olen henkilökohtaisista syistäni lopettanut viinalla läträämisen, en omaa enää oikeutta kenenkään muunkaan juomista kommentoida. Ihmiset arvottavat minua juomatapojeni mukaan ja jos itse teen samoin, se ei ole missään nimessä hyväksyttävää. Minä kuljen jollekin intiaanipäällikkönimellä ”Se, joka ei juo” mutta jos kutsun jotakuta ihmistä nimellä ”Hän, joka juo”, kuvittelen olevani muita parempi. Siis niiden muiden mukaan.

Ymmärrän toki, että jos kiertäisin tuolla viikonloput läpeensä baareissa arvostelemassa ihmisiä juomatavoistaan, se olisi tekopyhää. Se olisi myös järjetöntä ja melkoista tuulimyllyjä vastaan taistelemista. Eikä minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaan, että jengi juo, niin minäkin varmasti tekisin, jos se minulle vielä sopisi. Tai jos julistaisin päivä toisensa jälkeen jotain Suurta Ajatusta, että viina is bad, mmmkay, se kävisi tietenkin ihmisten hermoille, se olisi kuin jotain uskoon tulemista. Mutta viime viikolla sain jo kuulla, että se, että en enää viihdy kapakoissa, on ylimielistä käytöstä. Siis se, että en enää niissä käy. Ja se menee jo vähän yli omankin hilseen.

Samalla, kun olen monestakin tapaamastani ja tuntemastani ihmisestä sitä mieltä, että he ovat oikeasti parempaa seuraa ollessaan selvin päin kuin kännissä, annan heidän känninsä nauttia. Eihän se ole minun asiani eikä se minua pitäisi liikuttaa mitenkään. Mutta se, että minä en saisi samalla nauttia omasta tavastani viettää iltojani, sitä en voi ymmärtää. Enkä sitä, että juomattomuus koetaan jotenkin hyökkäyksenä niitä kohtaan, jotka olusensa vielä  haluavat nauttia.

Se kun on vain mielestäni edelleen outoa elää kulttuurissa, missä, samalla kun juominen ei tarvitse mitään syytä, juomattomuutta joutuu selittämään. Ehkä se on lopulta myös juuri se syy, miksi päätin kirjan aiheesta kirjoittaa, siellä kirjassa on se minun selitykseni. Ainoa harmi tietty on se, että sitä kirjaa eivät tule koskaan lukemaan juuri ne, jotka minulta syitä selvin päin olemiseeni tivaavat.

maanantai 22. syyskuuta 2014


Tästä on jo muutama viikko, kun juttelin ystävän kanssa elämän ihmeellisyyksistä ja ihmisten tavoista kohdata niitä ja erilaisia päiviä. Ystäväni kertoi pitävänsä mottonaan lausetta ”parhaat bileet on aina siellä missä minä olen” ja tuo ajatus on jäänyt pyörimään paljon päähäni sen jälkeen.

Ajatuksen takana ei siis ollut minkäänlainen minäminäminä-syndrooma, jossa nostaa itseään jollekin jalustalle maailman keskipisteenä vaan oikeastaan juuri sen vastakohta, eli ajatus siitä, että pitäisi aina pyrkiä tekemään bileet sinne missä juuri sillä hetkellä on. Paino lauseessa ei siis ole sanalla ”minä” vaan ”olen”. Parhaat bileet on aina siellä missä minä olen.

Ystävän motto toimii oikeastaan kahdella tasolla. Ensinnäkin sitä pitäisi pyrkiä päivittäin olemaan sellaisessa paikassa missä viihtyy ja toisekseen, pitäisi pyrkiä siihen, että tekee niistä paikoista, joihin päätyy, hyviä. Eikä niiden bileiden tarvitse aina olla mitään ilotulitusta, orgasmeja, simaa ja serpenttiinjeä, riittää että pään sisällä on hyvä olla. Rauhallisuuskin voi olla bile. Tyyni meri on usein hienompi kuin tyrskyävä aallokko.

Rauhallisen mielen ja päänsisäisten bileiden saavuttamiseksi pitäisi pyrkiä ympäröimään itsensä sellaisilla ihmisillä ja asioilla jotka tekevät onnelliseksi, tehdä elämästään sellainen josta pitää. Joillekin se on korkeapalkkainen, kunnianhimoinen uraohjustelu, joillekin vapaaehtoistyö. Yhdelle se on perhe, toiselle villi sinkkuelämä. Joku rakastaa hienoja lenkkareita, toinen vaikkapa kauniita astioita, kolmas kuuntelee musiikkia ja neljäs keräilee kirjoja. Ja jokainen kaipaa ympärilleen ihmisiä, jotka kunnioittavat sitä omaa onnea ja joiden Tupperware-kokoelmaa voi itse kunnioittaa takaisin.

Mutta eihän se aina tietenkään niin mene. Ei aina voi olla jossain happy placessa, missä kaikki on ihanaa ja vaaleanpunaista ja niin helvetin kivaa koko ajan. Jokainen meistä joutuu päivittäin paikkoihin ja hetkiin, jotka ovat epämukavia ja kaikki ovat välillä tilanteissa, missä ne parhaat bileet olisivat oikeasti jossain ihan muualla kuin missä itse juuri on. Mutta ystäväni motto kehottaa ottamaan niistäkin hetkistä parhaan irti, järjestämään ne bileet siihen. Jos seisoo postin jonossa viimeinen jonotusnumero kädessään palauttamassa myöhässä olevaa veroilmoitusta, josta tulee varmuudella mätkyjä, varmaa on, että tilanteen kiroaminen ja sadattelu ei ainakaan paranna sitä. Kuten minulle viimeisenä krapula-aamunani tekstiviestitse muistutettiin, mikään asia ei ole niin huonosti, etteikö sitä dokaamalla saisi vielä huonommaksi. Motto, jonka itse pyrin muistamaan.

Terapeuttini tapaa sanoa, että suurimman osanhan meidän ajastamme täällä joku asia vituttaa. Aina on jotain häiritsemässä sitä täydellistä päivää, oli se sitten sadesää, soittimessa pomppiva cd-levy tai ne mätkyt. Mutta se on sitten lopulta ihan omasta päästä kiinni, että antaako sille vitutukselle vallan vai hengittääkö sen rauhallisesti pois, järjestää ne bileet mieluummin. Turhaa on ainakin jäädä odottamaan, että joku muu ne sinulle järjestäisi ja maksaisi mätkyt pois.

Parin viikon takaisen keskustelumme jälkeen olen alkanut kiinnittää asiaan enemmän huomiota ja pyrkinyt pitämään niitä bileitä päässäni missä milloinkin olen. Samalla, kun monikin arkinen asia on saanut vitutuskäyrän nousemaan, lähtien huonosti toimivasta kahvinkeittimestä sähköpostiini ilmestyneeseen ”20 syytä miksi et ansaitse olla onnellinen” -listaan, olen pääni sisällä pysynyt lopulta todella tyynenä ja hymyillyt koko ajan vähän sisään päin. Ehkä myös ulos. Se on aika paljon ihmiseltä, jonka jokainen ajatus vielä kaksi vuotta sitten oli pikimusta ja joka ajatteli aina, että parhaat bileet olivat jossain saavuttamattomissa ja muiden käsissä. Ei ne olleet. Ne olisi olleet koko ajan juuri siinä missä hän oli.

torstai 18. syyskuuta 2014



En ole koskaan ennen laittanut Soberismia-blogiin yhtäkään kuvaa mutta nyt oli pakko.

Tässä kuvassa olen minä, ikioma kirjani kädessäni. Se tuli painosta minulle tänään. Se on upein, hienoin, ihmeellisin ja epätodennäköisin kirja, mikä on koskaan julkaistu. Se on minun kirjani ja olen siitä niin kovin ylpeä.

maanantai 15. syyskuuta 2014


Kävin tänään aamulla Radio Helsingin Aamun vieraana puhumassa Sobersimista, kirjasta, vuorista ja Bad Religionista. Hieman jännitti ennakkoon, koska tiesin studiossa olevan Sacha Remlingin ja Aleksi Pahkalan lisäksi kovasti arvosamani Maria Veitola, jota olen aina vähän pelännyt. Sehän olikin kauhean kiva. Näin myös Njassan, joka on syypää siihen, että olen ylipäänsä alkanut radiota aikanaan itsekin tekemään. Olin kuunnellut häntä sen viitisentoista vuotta Radio Cityssa ennen kuin itse astuin samalla kanavalla puikkoihin haaveillen, että joku päivä minäkin olen yhtä kova jätkä kuin Njassa. Odottaessani tänään vuoroani astua studioon, hän käveli ohi. Kuin huomaamatta ryhtini hieman suoristui, kantapäät kolahtivat yhteen ja mieli teki vetää Kenraalille käsi lippaan.

Ajattelin istuvani Teurastamolla sen perinteisen 15 minuutin radiohaastattelumitan mikrofonin ääressä mutta lopulta vierailu kesti suunnilleen kolme varttia ja juttua olisi riittänyt vähintään toiseen mokomaan. En tiennyt ennalta, että Sacha, joka minulle on tuttu ainoastaan ravintola We Got Beefin omistajana ja 90-luvun Skate SM:ien juontajana, on myös päätynyt samaan ratkaisuun kuin minä läträyksensä kanssa. Hänen korkkinsa oli sulkeutunut muutamaa kuukautta minua ennen. Jos minulla olisi ollut hattu, olisin ottanut sen päästäni. Paitsi että eihän sisätiloissa saa pitää hattua kyllä muutenkaan, se on huono tapa. No, ehkä olisin laittanut sen päähäni hetkeksi ottaakseni sen pois. Ja toivonut, ettei Njassa näe, että minulla on huonot tavat.

Jälleen kerran, niin kuin aina kohdatessani viinahommansa lopettaneen ihmisen, selvistymiskokemuksemme Sachan kanssa olivat kovin samanlaiset. Se on mieltä lämmittävää tavata tyyppejä, jotka ovat omat korkkinsa kiertäneet kiinni kuka mistäkin syystä ja huomata, että sen jälkeiset ajat ovat menneet kovin samalla tavalla. Ja kuinka siihen oloon jää koukkuun, ymmärtää miten hyvältä se tuntuu ja jää niille teilleen. Puhuimme mikrofonien ollessa kiinni siitä, että hassua että tämä selvin päin olemisen hyvä olo on se, minkä pitäisi olla normaalia ja kuinka ne kaaosajat, jotka olivat jotain ihan muuta, kuitenkin koetaan usein normaalimmaksi. Se sama keskustelu, jota käydään usein, pitää täysin paikkansa. Siis että niitä, jotka eivät juo, pidetään Suomessa outolintuina vaikka heillä se olo on juurikin normaali. Mutta se, että siitä on oppinut nauttimaan, tekee heistä poikkeuksia. Se lienee se kulttuuri, johon on kuitenkin pakko tottua, koska, no, olemmehan Suomessa.  Me olemme outoja, koska meidän elämissämme hyvät aamut ovat tylsien iltojen arvoisia. Eikä ne illatkaan nyt oikeastaan aina tylsiä ole, usein jopa mukavia.

Puhuimme siitä viimeisestä niitistä ja siitä, mikä se lopulta oli, mikä minut sai lopettamaan, tajuamaan että juominen ei ole minulle enää hyväksi. Se pelottava Maria Veitola kysyi, että mikä se sitten on mitä ihmisille, joilla ongelma on, voisi sanoa, joka saisi heidätkin tekemään saman ratkaisun? Siis niille, jotka ovat omassa syyskuun neljännessä päivässään 2012 ja jotain pitäisi tehdä. Mietimme hetken. Tulin siihen tulokseen, ettei sellaista asiaa ole. Jokainen juo henkilökohtaisista syistään ja jokainen lopettaa henkilökohtaisista syistään. Jos jotenkin pystyisin kertomaan, näyttämään ja vaikka pullottamaan tämän tänä päivänä sisällä vellovan hyvän olon, sen toki tekisin heti. Sillähän rikastuisi, maksaisi juomavuosien velat pois. Mutta sellaista ei ole. Se ratkaisu kun lähtee ainoastaan sisältä päin eikä siihen yksi kirja, blogi, radio-haastattelu, Teemu Suominen tai Sacha Remling voi vaikuttaa.

Mutta sitten kun sellaisen päätöksen tekee, kaikki nuo asiat voivat siinä auttaa. Sen osoitti tämäkin aamu. Oma hyvä olo ja selvistely saivat lisää voimaa ja jatkuvuutta siitä, että toinen ihminen oli kokenut, ja kokee, saman. Ja sanoo sen ääneen. 

tiistai 9. syyskuuta 2014


Perjantaina tuli vierähtäneeksi kaksi vuotta siitä, kun viimeinen alkoholin pisara on tähän kehoon virrannut. Ilta sujui leppoisasti mökillä Elbrus-porukan karonkassa katsellen aamuviiteen kuinka muut tyhjensivät viimeisiä jäljellä olleita Venäjältä raahattuja vodka-tuotteita. Nauratti niin, että viikon vatsalihastreeni tuli kerralla flunssan jälkeen hoidettua.

Samalla sitä pitkin päivää ynnäili jälleen päässään kaikkea tapahtunutta sekä ennen että jälkeen soberismi-päätökseni. Että missä sitä onkaan ollut, mistä tullut, mitä tehnyt ja etenkin mihin on menossa. Tulin tulokseen, että jos vaikka mennyt onkin hieman sekavaa ollut, suunta tällä hetkellä on täysin oikea. En ole ollut näin hyvinvoiva sitten ties koska, olo on monella tapaa parempi kuin vuosiin. Tai vaikka edes kuukausiin. Kaikki on vain niin paljon paremmin tällä hetkellä kuin oli esimerkiksi kuluneen kesän alkaessa. Syitä on monia, lähtien fyysisestä kunnosta ja olosta henkiseen hyvinvointiin, yhden vuoren kiipeämiseen ja sitä seuranneeseen fiilikseen. Edelleen olen rauhallisempi kuin vuosiin, ehkä koskaan, monella tapaa ymmärtänyt sen mitä olen ja tiedostanut sen mitä haluan olla. Kuin viimeisenä pisteenä i:n päälle olen vahingossa löytänyt sieltä vuorelta ihmisen vierelleni. Parisuhteen. Ihastumisen. Rakkauden. Se on hurja tunne, minä kun en ole koskaan ennen rakastunut selvin päin.

Samaan aikaan olen julkaisemassa ensimmäistä kirjaani, joka on jo painossa. Kaupoista sen pitäisi löytyä kolmen viikon päästä ja se tuntuu hurjalta. Ettäkö minun kirjani, ihan ikioma kirjoitukseni? Yksi niistä nuoruuden haaveista, joka ehti hukkua matkalla, konkretisoituukin omituisten mutkien, ratkaisujen ja sekoilujen päätteeksi nyt, 35-vuotiaana. Kirjojen pitäisi tulla painosta lähiaikoina enkä oikein osaa edes odottaa, että mikä on se fiilis kun saan ensimmäistä kertaa oman tuotteen käteeni. Hassua, että olen vuosia tehnyt töitä musiikkipuolella artistien kanssa ja ollut mukana näiden hetkissä kun ovat uuden levynsä käteensä saaneet, mutta en koskaan ole itse kokenut sitä tunnetta. Sen on oltava muikea. Samalla on hieman outoa, sen sijaan, että markkinoisi muiden tuotoksia, tehdä promootiota omalle lempilapselleen. Samalla kun se ei tunnu luontevalta, se tulee sydämestä ja jokainen pienikin nytkähdys eteenpäin saa minut hyppimään kattoon toimistolla. Luvassa on ainakin Anna-lehden, Iltalehden, Ylen Aamu-tv:n, YLEX:n, Radio Cityn ja ties minkä haastattelut ja olen jokaisesta niin kovin ylpeä. Tarinan ollessa tässä vaiheessa on aina yhtä jännittävää lukea haastattelun jälkeen lopputulos ja nähdä, millaisen kuvan toimittaja on saanut sanoistani jotka omassa päässäni kuulostavat kuitenkin erilaisilta.

Vuorikiipeily. Se se vasta onkin asia, jota en osannut edes ajatella kaksi vuotta sitten, kun tähän rumbaan lähdin. Nyt alla on kuin sattuman kautta kaksi huiputettua vuorta ja suunnitteilla matkat Alpeille, Norjaan, Australiaan ja Kilimanjarolle. Näin ensialkuun. Pidemmällä tähtäimellä sitten jo maailman katolle. Olen edennyt pikkuhiljaa yhteistyökumppanien haussa ja aloitan erilaiset kiipeilyhommiin tähtäävät treenit lähiviikkoina normaalin kuntoilun päälle. Yritän imeä kaiken mahdollisen tiedon sisääni ja näen silmissäni kuvia itsestäni maailman kauneimmissa paikoissa. Asia, josta en koskaan ollut uskaltanut edes haaveilla.

Kaksi vuotta ei ole mitään mutta se on paljon. Se on pienen pieni hetki mutta samalla minun pääni sisällä ikuisuus. On monta asiaa, jotka viimeisestä kahdesta vuodesta olen saanut karistettua pois ja on vielä useampi asia, joita kannan mukanani ylpeänä. Yksi niistä on myös tämä blogi, joka sekin ensi viikolla pääsee taaperoikään. Joku kysyi minulta, että loppuuko blogi nyt, kun kirja tulee, olokin on parempi ja kirjoittamisen terapeuttinen merkitys on ehkä vähentynyt. Jäin miettimään tullen kuitenkin siihen lopputulokseen, että koska niin monella tapaa elän ja hengitän näitä tekstejä ja niiden kautta omat ajatukseni edelleen kirkastuvat päivä päivältä, en näe syytä lopettaa kirjoittamista.

Kovasti kunnioittavani Marko Annala, Mokoman laulaja ja pitkäaikainen absolutisti, sanoi minulle vuosi sitten, että odottaa eniten sitä päivää jolloin voin muuttaa blogini nimen joksikin muuksi. Se kun tarkoittaisi sitä, että soberismin, absolutismin ajattelu ei enää hallitse minua, vaan siitä on tullut luonteva osa elämää ja osaan keskittyä johonkin muuhun.

Marko, se päivä on hyvin lähellä.

”Altitudismia”?

perjantai 5. syyskuuta 2014


5.9.2014, kaksi vuotta selvin päin tänään.

Heräsin viime viikolla yhtenä aamuna siihen ajatukseen, että minulla ei ole ollut kokonaisvaltaisesti näin hyvä olo vuosikausiin. En edes oikein osaa muistaa koska. Ja samalla ajattelin niitä hetkiä, kuukausia ja vuosia, jotka elin siinä uskossa että tällaisia päiviä en tulisi enää koskaan näkemään.

Ähäkutti. Tulinpas!

maanantai 1. syyskuuta 2014


Istuskelimme jokunen viikko sitten vanhalla kaveriporukalla ystäväni uuden kotitalon pihalla Matinkylässä. Alkoi olla yksi kesän toistaiseksi viimeisiä lämpimiä iltoja, saunoimme, teimme hampurilaisia, muut nautiskelivat Jaloviinan puraisusta, minä kahvista ja kuvailimme typeriä hidastusvideoita kännyköillä. Ilta oli ihan samanlainen kuin millainen se olisi ollut joskus viisi vuotta sitten, sillä erotuksella, että kännyköissä ei ollut silloin laadukkaita kameroita ja minä olisin ollut kännissä.

Muutamaa päivää tätä ennen olimme pelailemassa petankkia Engelinaukion hiekkakentällä, aurinko paistoi, siemailimme olusia ja vissyä. Ilta oli ihan samanlainen millainen se oli tarkalleen kaksi vuotta sitten, sillä erotuksella että tuolloin minä heräsin seuraavana aamuna putkasta. Se oli viimeinen iltani näiden vanhojen ystävien kanssa kännissä, näiden, joiden kanssa olemme juopuneet  porukalla 90-luvun puolestavälistä asti. Ja kaiken tämän härdellin jälkeen, tässä me olimme edelleen. Samassa Eirassa, samassa Matinkylässä, samalla ryhmällä. Se tuntui todella hyvältä.

Jollain tapaa hellyttävää oli, kun paras ystäväni näytti puhelimestaan kuvan siltä viimeiseltä illaltamme. Laulan siinä karaokea Tehtaankadun Restroomissa, olen 25 kiloa pyöreämpi ja minulla on ruma tukka. Ystävä on pitänyt sitä muistona puhelimessaan viimeisestä yhteisestä kerrasta kännissä kanssani.

Tuntuu, että elämässäni on kolmenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka olen tuntenut aina, niitä jotka tapasin silloin kun join korkealta ja kovaa ja niitä, jotka ovat tulleet mukaan vasta oltuani selvin päin. Luulisin, että kaikilla on hieman erilainen ajatus siitä kuka ja mikä minä olen. Joillekin olen nyt minä, ihminen, jolla on menneisyys jota he eivät osaa kuvitella, koska eivät sitä Restroomin karaokelaulajaa koskaan tavanneet. Joillekin olen se menneisyys enkä enää oma itseni, koska olen muuttunut ja joillekin olen aina ollut minä. Tyyppi, jolla oli vain jonkinlainen kaaosvaihe tuossa välissä mutta joka palasi takaisin omaksi itsekseen.

Siitä ajatuksesta minä pidän eniten. Se lapsuuden, nuoruuden ja varhaisaikuisuuden minä oli sellainen tyyppi, josta itsekin pidin. Ja pidän tänäänkin, koska uskoisin että sen tärkeimmät palikat ovat minulla edelleen. Ei ne koskaan oikeastaan kateissa olleet, ehkä lähinnä piilotettuina silloin kun olin masentunut enkä vain löytänyt niitä vaikka kuinka etsin. Ja ajatus siitä, etten ole uusi ihminen vaan se vanha hyvä minäni on jotenkin rauhoittava. Viisaampi ehkä, muutamaa kokemusta ja kaatumista rikkaampi, mutta kuitenkin sama ihminen.

Muistelimme siinä petankki-kuulia heitellessä sitä viimeistä yhteistä iltaa ja katselimme sitä kuvaa, kun ystävä kuin puolihuolimattomasti totesi, että ”Olithan sä ny ihan kauhee silloin. Mut onneksi tulit takaisin.” Otin huikan vesipullosta ja mietin vain, että niinpä.