Heräsin kaksi yötä sitten paniikkikohtaukseen. Koko kehoni tärisi, sydän hakkasi neljääsataa, sänky oli yksi iso hikilammikko ja tuntui siltä, että olen tulossa, jos en jo tullut, hulluksi. Jostain syystä päässäni soi todella kovalla Stam1nan Kadonneet kolme sanaa, biisi, jota en ole kuullut vuosiin.

Olin aivan varma, että vieressäni nukkuvalle pojalleni on tapahtunut jotain. Ei onneksi, tietenkään, ollut, mutta se kuvannee sitä paniikin tilaa ehkä parhaiten. Sellainen epätoivoinen olo, että lapsesi ei ole kunnossa. Nopeasti tajusin, että se olen minä, joka en ole kunnossa ja alkoi pelottaa. Nousin ylös koska halusin mennä mahdollisimman kauas tuosta rauhassa unessa olevasta lapsesta. Meinasin soittaa äidilleen, että tulee äkkiä hakemaan pojan pois luotani, koska en tiedä mitä tällä tapahtuu ja mitä minulle tapahtuu.

Mietin, että tietääkö ihminen sekoavansa, kun se sekoaa. Mietin lähtöä Auroran sairaalan psykiatriseen päivystykseen. Ehkä pääasiassa siksi, että tiedän terapeuttini päivystävän siellä aina välillä.

Kohtaus tasoittui lopulta sen verran, että uskalsin mennä takaisin sänkyyn. Nukahdin vielä pariksi tunniksi. Aamulla herätessäni oli jotenkin täysin absurdi olo.

Miljoona ja yksi asiaa saattoi aiheuttaa tuon kohtauksen. Ehkä stressi päättyvästä lomasta. Ehkä huoli tulevasta, paniikki elämästä. Ehkä ahdistuin edellisen blogini käsistä lähteneitä lukukertoja ja niiden tuomia kuvittelemiani paineita. Ehkä se oli se, että välini parhaan ystäväni kanssa ovat omituisessa solmussa. Tai se, että kuulin eksäni edelleen levittelevän raukkamaisia valheita minusta kaupungilla, mikä sen lisäksi että vituttaa, satuttaa. Ehkä se, että nyt alkaa olla vuosi kulunut lopullisesta romahduksestani ennen juomisen lopettamista ja tuntuu, kuin jokainen päivä olisi jonkun sekoilun vuosipäivä, painaa takaraivossa hieman koko ajan.

Luultavasti se oli kaikki tämä sekaisin yhdistettynä siihen, että neljä viikkoa on nyt mennyt ilman lääkkeitä. Fyysiset vierotusoireet ovat melkeinpä jo voitettu ja nyt tämä henkinen homma valtaa alaa. Hyvässä ja pahassa.

Olin kohtauksen jäljiltä koko lauantaipäivän aika allapäin. Kuin kirsikkana kakun päälle piti minun vielä viedä poika takaisin äidilleen. Muistan, kuinka viime vuonna tein samoin loman viimeisenä päivänä ja siitä se sitten lähti. Silloin menin ravintola Primulaan ja tilasin espresson ja pullon rosé-viiniä pöytään. Sitten dokasinkin suunnileen syyskuulle asti.

Ai että muuten että kaipaan hyvää roséta kuumalla säällä. Aijaijaiai.

No, nyt ei ollut viiniä eikä ole lääkkeitäkään, joihin tukeutua. Oli vain oma pää. Mietin koko lauantain, että ei kai saatana se iske nyt masennuskausi päälle, juuri kun on olot alkaneet tasoittua. Ja juuri, kun pitäisi mennä taas töihin. Se kun on sellainen tietynlainen olo, mikä sisällä tulee, kun se kuilun reuna lähestyy. Sen olon tunnistaa.

Aiemmin sitä lievitti sekä SSRI-lääkitys että etenkin viina. Tai siis, ei tietenkään lievittänyt, luulin vain niin, koska sen pienen nousuhumalan hetken olo vähän parempi olla. Mutta aiemmin en jaksanut laittaa myöskään kampoihin. Kun ne madot alkoivat pään sisään ryömiä, annoin niiden tulla, luovutin ja antauduin niiden syötäväksi. Nyt tiedän toisin.

Tein lauantaina pieniä asioita. Kävin kävelyllä. Menin Kaivopuistonrannan mutterikioskille syömään suklaakakkua. Myyjä kysyi saako siihen laittaa oheen vähän pehmisjäätelöä kun se sopii kuulemma hyvin. En vastustellut. Jatkoin sunnuntaina. Lähdin heti aamulla skeittailemaan pitkin Etelä-Helsingin katuja. Istuin rantakallioilla. Lähdin Majavaan moikkaamaan tuttuja. Kaiken tämän ajan prosessoin päässäni sitä, että tämä nyt vain on välliaikaista, tämä ei ole pysyvä olo, uusi masennuskausi ei tule ja että nämä ovat vain ohimeneviä fiiliksiä, ei romahduksen alkua. Päätin, että en anna sen mustan kaavun tulla päälle.

Tänään pitäisi sitten mennä töihin. Kääk. Heräsin äsken seinäni takana alkaneeseen remonttiin, kun naapuri meinasi jollain kiviporalla tulla makuuhuoneeseeni. Keitin kahvit. Poltin tupakan. Olo on edelleen hieman epävarma, mutta kuitenkin samalla taas luottavainen.

Luottavainen, koska osasin käsitellä ja ajatella ne masennusolot loitommaksi. Ensimmäistä kertaa ilman lääkkeitä pystyin itse hallitsemaan mieleni ja tunteeni ja sen myötä työntää sen orastavan kuilunreunan pois.

Ensimmäistä kertaa kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Aika voimakas olo itse asiassa.

Minä voitin tämän erän.

Soberismia –blogia luettiin eilen 51 081 kertaa.

Joskus tuntuu osuvan.

Ennen Susanna Huoviselle osoitettua kirjoitustani lukukertoja oli yhteensä noin 56 000 blogin aloittamisen jälkeen, eli meni tilastot kerrasta hieman uusiksi. Lähti ns. käsistä.

Eilisistä 51 000:sta lukukerrasta noin yhdeksän tuhatta kohdistui muihin teksteihin kuin tuoreimpaan päivitykseeni, mikä  on mukavaa. Toivonkin siis, että mukaan tarttui jokunen uusi lukija joku joka löytää tänne vastakin, vaikkei joka toinen kaveri jaakaan linkkiä Facebookissaan. Sellainen lukija, joka ehkä saa näistä löpinöistä jotain ajatuksia tulevaisuudessakin.

Parasta on ollut kaikki se järjetön määrä palautetta mihin tuntui, että hukun. Sitä kun tuli ovista ja ikkunoista, suoraan ja epäsuoraan ja tutuilta ja tuntemattomilta. Facebookini inboksissa on aika liuta viestejä ihmisiltä, joita en koskaan ole tavannut, sähköpostia en ole uskaltanut vielä edes avata. Puhelinkin soi eilen muutamaankin kertaan tuntemattomista numeroista, mutta koska olin poikani kanssa Sallatunturin metsissä valmistamassa makaroniporomössöä, en alkanut vastailemaan. Toki, voi olla että siellä oli vanhat tutut puhelinmyyjät ja ulosottomies ja minä nyt vain hieman blogihehkutuspäissäni kuvittelen itsestäni liikoja.

Ehdottomasti suurin osa palautteesta on ollut hyvää, mikä tietenkin kannustaa kirjoittamaan jatkossakin ja saa henkselit vähän paukkumaan. Että PAUKS PAUKS vaan, sanoo itserakas kusipää.

Mikä hienointa, eilinen avoin kirjeeni toimitettiin tietojeni mukaan myös peruspalveluministeri Susanna Huoviselle luettavaksi. Eli jos luet tätä, niin moikka vaan Susse! Toivottavasti heräsi ajatuksia!

Että sellainen päivä. Kävin myös poikani kanssa Lapin metsissä vaeltamassa ja näimme satoja poroja. Sen jälkeen söimme jäätelöt ja lauloimme Leevi & The Leavingsin Marja-Leenaa täysillä autossa.

Se on tärkeämpää, kuin lukutilastot.

Toivottavasti ne porot eivät pelästyneet sitä henkseleiden pauketta.

PAUKS PAUKS.

Avoin kirjeeni peruspalveluministeri Susanna Huoviselle.

Moi Susanna,

Aloit sitten sinäkin sekoilemaan? Harmillista. Minä kun luulin, että toverisi hallituksessa, Päivi Räsänen, olisi vetänyt hallituksen tämän-kesän-käsittämättömät-läpät –kiintiön täyteen.

No, Päivi nyt vain on sekaisin taikauskosta. mutta toivon että sinä olet kuitenkin edes jollain tasolla järjen ihminen.

Minäpä kerron sinulle Susanna tarinani tässä lyhyesti, olisi kiva, jos jaksat  sen lukea, niin tiedät millainen juippi täältä huutelee.

Olen 34-vuotias. Siis seitsemän vuotta sinua nuorempi. Minulla on muuten pidempi tukka kuin sinulla.

Aloin juomaan kaljaa säännöllisesti 14-vuotiaana. Eli siis neljä vuotta ennen kuin se olisi lain mukaan minulle ollut sallittua. Haimme silloin kaljamme ruokakaupoista. Joko ostimme ne itse aikuiseksi pukeutuneena aurinkolasit päässä tai sitten pyysimme jonkun kadunmiehen avuksi pientä korvausta vastaan. Okei, myönnetään, joskus varastimme kaljaa myös Kaivohuoneen pihasta, missä olivat varastoineet niitä 30-litran hanaoluttonkkia huolimattomasti ja ne oli helposti saatavilla, jos jaksoi aidan yli kiivetä. Mutta siis 14-vuotaana kaljan saaminen ei Helsingissä ollut kovin vaikeaa, tuskin on vieläkään. 

Vaikeutuuko sen saaminen, jos se siirretään kaupoista Alkoon? No eipä oikeastaan. Jos nuori haluaa juoda, vaikka vain kokeillakseen, se juo. Ihan sama mistä se lesti kotiin kannetaan.

Parikymppisenä nautin alkoholejani jo sivistyneesti, se oli osa normaalia arkea, kuten kaikkialla maailmassa. Alkuillat  sitä juotiin kodin tai vaikka puistopiknikin rauhassa ja loppuillat sitten ravintolassa. Ravintolassa alkoholi oli siinä määrin kallista, että ihan vain rahaa säästääkseni menin sinne yleensä sisään vasta aika myöhään. Siinä sitten yön viimeisinä aukiolotunteina temmottin yleensä poikain kanssa se kunnon humalatila päälle. Tiedätkö? Se känni, joka vedetään kun vaimot, kuten sinä, lähtivät kotiin. Niin joo, et tietenkään tiedä. Koska lähdit kotiin. Enkä kyllä tiedä oletko naimisissakaan, en jaksanut tsekata. 

Mutta että olisikohan ne kännit jääneet vetämättä, jos viina olisi kalliimpaa tai jotenkin hankalammin saatavilla? Ei olisi. Jos nuori aikuinen haluaa juoda, se juo.

Kolmekymppisenä sairastuinkin sitten vaikeaan masennukseen avioeroni jälkeen ja aloin juomaan kuin pesusieni suihkussa. Join kotona, puistoissa ja anniskeluravintoloissa, join kallista ja halpaa viinaa, oli minulla varaa tai ei. Pääasia, että  sai juoda. 

Jos kalja olisi ollut noiden ruokakauppojen juomaosastojen ylähyllyjen sijaan piilotettuna neonkyltein kutsuvaan Alkoon, olisinko juonut vähemmän? En olisi. Kun juomisella alkaa hoitaa itseään, sen juomisen hakee vaikka kuusta. Tai Virosta.

Itse asiassa, olisin varmaan juonut enemmän. Koska jos kerran sinne Alkoon olisi se ahteri pitänyt raahata anyway, olisi sieltä varmaan tarttunut isompaakin lekaa kainaloon, sellaista, mitä ei Perämiehenkadun Alepasta saanut.

Katsos kun, Susanna rakas, ei se juominen ole siitä kiinni, että mistä ja milloin sen juoman saa. Sillä ei itse asiassa ole mitään merkitystä juojan kannalta, se on ainoastaan järjestelykysymys. Ihan sama oletko teini-ikäinen ensikokeilija vaiko paatunut rapajuoppo. Onhan meillä nytkin lait, jotka kieltävät myymästä juomaa päihtyneille ja ennen yhdeksää aamulla.

Ai niin, tiesitkö muuten, että tällä hetkellä täällä Suomessa varttuvat teini-ikäiset juovat vähemmän alkoholia kuin vuosiin? Ehkä koskaan. Näin kertoi Tilastokeskus. Ehkä jotkut lait ja rajoitteet ovat alkaneet siis toimia. Tai sitten vain nähtävillä on asennemuutos seuraavassa sukupolvessa. Sukupolvessa joka saattaisi jopa osata suhtautua rationaalisesti näihin hommiin. Ei glorifioimalla muttei demonisoimallakaan. 
Ei nyt pilata sitä tulevaakin ikäluokkaa pelottelemalla, jooko?

Oletko Susanna koskaan käynyt baarissa puolen yön jälkeen tai Kalliossa lauantai-aamuna kello kahdeksan? Kannattaisi. Iso osa noista hyväkäytöksisistä teineistä nimittäin on.

Huomaisit, että suurin osa kansasta osaa käsitellä juomisensa kuin aikuinen ihminen. Huomaisit, ettei siellä syntisessä yössä kaikki kynnä yökerhon lattiaa naama ruvella. Saattaisit myös huomata, että ylivoimaisesti isoin osa kalliolaisistakin on ihan kunnossa, suurin osa myös selvin päin, lauantai-aamuisin. Uskomatonta, eikö? Suomalainen on selvin päin!

Katsos kun se olemme idiootit kuten minä ja muutama muu, joilla se homma ei pysy hanskassa. Me olemme pieni kärki tätä alkoholia kuluttavaa kansaa, joiden takia lakeja ja rajoituksia tehdään ja tiukennetaan. Koska jostain kumman syystä te siellä hallituksessa peilaatte itseänne ja koko kansaa meidän kauttamme, olette sitä mieltä että kukaan ei osaa juoda, koska tuokin tuossa on nyt kännissä ja rapakunnossa ja on suomalainen ja juoppo ja nyt minä kyllä kiellän kaljan ja ai herrajumala vien sen kirkkoon ja parannan.

Ärsyttävä lause, eikö? Katsos kun tuolta se teidän vouhotuksenne siellä Senaatintorin laidalla kuulostaa.

Ai niin, palaanpa hetkeksi vielä omaan tarinaani, joka jäi vähän kesken.

Lopetin alkoholinkäytön tyystin viime syksynä sekoiltuani enemmän kuin aikuisen miehen pitäisi. Se sekoilu johtui masennuksesta, sairaudesta, jota hoidin saatavilla olevin keinoin. Lopetettuani olen keskittynyt mielenterveyteni parantamiseen, joka, kiitos kysymästä, sujuu varsin hyvin.

Koko tämän 11 kuukautta, jonka olen ollut selvin päin, alkoholia on ollut saatavilla ihan normaalisti ja joka paikassa, myös siinä Perämiehenkadun Alepassa, mutta en ole sitä ostanut. Hassu juttu, eikö? Katsos kun tämä homma on tuolta korvien välistä kiinni, ei siitä, onko sitä kaljaa olemassa, saati siitä, että saako sitä kaupasta.

Rakas Susanna. Peruspalveluministerinä vastuualueesi kattaa myös kansalaisille saatavilla olevat mielenterveyspalvelut. Sen sijaan, että heittelet aivopieruja siitä, kuinka ongelmien välineet laitettaisiin piiloon, keskittyisit mieluummin siihen, miten apu noihin ongelmiin tuotaisiin näkyville ja kaikkien saataville.

Ystävällisin terveisin,

Teemu Suominen, alkoholin suurkuluttaja 1993-2012

Tässä kun SSRI-lääkitykseni lopettamisesta johtuvat fyysiset vierotusoireet alkavat onneksi pikkuhiljaa olla vähenemään päin, alkaa käydä selväksi, että lopettamisen psyykkiset vaikutukset eivät ole nekään ihan helppoja.

Toisaalta, en sitä toki odottanutkaan.

Ai että kun heittelee tunnetilat äärilaidoista toiseen, ensimmäistä kertaa vuosiin. On hyviä oloja ja huonoja oloja. Toistaiseksi kuitenkin enemmän huonoja.

Itku on todella herkässä, mikä on  outo tunne vuosien jälkeen, minä kun olen viimeksi itkenyt, siis oikeasti itkenyt, varmaan joskus 2009. Viime viikkoina olen vuodattanut kyyneleitä mm. Pet Shop Boysin keikalla Ruisrockissa, Särkänniemen delfinaariossa ja katsellessani Tall Ships’ Racen paattien lähtöä ja lipumista merelle. Tuntuu siltä, kuin jokainen haikea tunne muuttuisi itkuksi. 

Haikeuden lisäksi mieleen on hiipinyt todella paljon niitä oloja, joita tunsin kun masennukseni puhkesi. Sellaisia sydämestä riipaisevia tunnetiloja, apeaa fiilistä, surua. Erilaista surua, kuin pitkään aikaan. Surua, joka kumpuaa niistä ajatuksista, että mitä kaikkea tässä onkaan vuosien mittaa tapahtunut, mitä kaikkea olisin voinut ehkäistä ja missä voisinkaan olla, jos asiat eivät olisi menneet niin kuin menivät. Tässä kun on viime talven ja kevään katharisksen jälkeen mieli kirkastunut aika paljon, sitä huomaa myös ajattelevan vanhoja asioitaan aivan eri tavalla.

Katumus on turhaa ja itse sitä itselleen teoistaan vastaa, mutta kyllä minä mielessäni paljon mietin, että olisinpa tehnyt asiat toisin viisi vuotta sitten. Tai kymmenen. Tai alusta alkaen. Toki, en olisi nyt tässä missä nyt olen ja kuka nyt olen ilman kaikkea pahaa, mutta voisin olla jossain muualla. Enkä välttämättä pahemmassa paikassa.

Näin kun tässä totuttelee lääkkeettömään ja viinattomaan elämään, päähän pulppuaa valtavasti ajatuksia menneestä. Se aiheuttaa mielipahaa, jonka SSRI:t ovat aiemmin tasoitelleet pois.

Saavuin tänään aamulla Lappiin, Sallatunturiin, poikani kanssa viimeistelemään kesälomamme. Suvullani on täällä mökki täydellisessä rauhassa ja hiljaisuudessa ja täällä herää aina paljon muistoja.

Aika tarkalleen vuosi sitten olimme täällä myös. Suunnilleen siitä viikosta alkoi lopullinen syöksykierteeni kohti pohjaa ja nyt tässä parvekkeella tupakka suussa istuessani muistan yhtäkkiä varsin hyvin miten paha olo minulla vuosi sitten oli.

Silloin palattuamme Helsinkiin ja vietyäni pojan äidilleen, aloin juomaan kuin sillä ei olisi merkitystä.  Kuin millään ei olisi ollut mitään väliä. Join ja join ja join.

Nuo fiilikset tulivat äsken mieleen todella vahvana ja muistan tarkalleen mitä päässäni silloin liikkui. Nyt kun noita silloisia ajatuksia osaa katsoa ulkopuolelta, tuntuu hurjalta ajatella miten sekaisin olenkaan voinut olla. Ja miten pitkälle annoin kaiken mennä. Vuosi tuntuu yhtäkkiä valovuodelta.

Eli ehkä tässä kuitenkin pitäisi ajatella, sen sijaan että miettisi mitä kaikkea on tehnyt väärin ja mitä olisi voinut tehdä toisin, sitä, kuinka huonosti asiat olivat vielä vähän aikaa sitten ja miten paljon parempi olo nyt on. Ja miten erilainen ihminen tätäkin tekstiä kirjoittaa kuin se, joka tässä samassa tuolissa vuosi sitten istui.

Pitäisi varmaan sittenkin tirauttaa pieni onnen kyynel.

Tunteet. Nää on aika jännä juttu kun näitä ei enää lääkkeet kontrolloi. 

Jes!

Tulihan se sieltä.

Ensimmäinen ”vitun itserakas kusipää” –kommentti. Johan sitä oli odotettukin.

Tai siis, ensimmäinen omiin korviini kantautunut. Onhan se varmaan ollut jo useamman baartiskin ja illanistujaisen puheenaihe.  Mutta saavuttihan se vihdoin minutkin!

Olen itserakas ja ylimielinen kusipää koska kerron mitä ajattelen, miltä tuntuu. Tai siis, ”brassailen ja kerjään huomiota”. Olen itserakas ja ylimielinen kusipää, koska pidän itseäni parempana kuin muut lopetettuani juomisen ja luulen olevani muiden ja kaiken arvostelun yläpuolella.

Tämä blogihan on itserakkauden, ylimielisyyden ja kusipäisyyden viikoittainen ilmentymä. Koska kerjään tällä huomiota, kalastelen sääliä ja kommentteja, sitä vartenhan tämä blogi on alun perin aloitettukin. Ja kommenttien sataessa sisään piehtaroin baby oilissa ja onanoin peilin edessä, koska olen itserakas kusipää. Orgasmit muuten tuntuvat aika lailla erilaisilta kun on lopettanut lääkityksen. Saan niitä päivittäin, kun huomionkeruuseeni esimerkiksi Facebookissa reagoidaan. Kun joku sanoo ”HYVÄ TEEMU”, napsautan vyön auki. Koska olenhan itserakas kusipää.

Olen itserakas kusipää, koska sanon joka aamu peilikuvalleni, että sä näytät hyvältä. Ja todella olen ylimielinen, koska ajattelen tuota peilikuvaa katsoessani, että mähän olen ihan hyvä jätkä oikeasti. Sitten taas runkkaan. Koska olen itserakas kusipää.

Olen myös itserakas kusipää, koska keskityn itseeni, pidän huolen, että itsestäni tuntuu hyvältä joka päivä. Tai siihen ainakin tähtään. Teen asioita joista pidän, toteutan pieniä haaveita. Siinä matkalla olen menettänyt kaiken empatiakyvyn ja sympatian muita kohtaan enkä osaa enää lukea muiden ajatuksia ja tuntemuksia, koska ne eivät minua enää kiinnosta. Koska olen itserakas kusipää.

Tämä bloggaushan sen luonnollisesti lopullisesti osoittaa. Koska kirjoittamalla aiheesta ja näin osoittamalla, että moinen kommentointi satuttaa, minähän oikein naaraan kommenttisektiooni ”et ole”-, ”olet hyvä tyyppi”- ja ”tsemppiä” –kommentteja! Ai niin, ja kusipäisyyden multihuipentumahan on kaiken kukkuraksi se, että aikuisena ihmisenä täällä itken ja valitan, miten kauheaa on ollut esimerkiksi lääkityksen lopettamisen jälkeiset olot. Sehän on sellaista säälinkerjuuta, että oikein oksettaa.

Se kun on niin, että elämästään nauttiminen ja  alati kasvava itsevarmuus omasta itsestään ja tekemisistään nähdään helposti ylimielisyytenä. Että johan sitä nyt ollaan niin olevinaan, kun oikein ääneen kehtaa sanoa, että on hyvä olla. Etenkin kun se on selkeästi niiltä pois, joilla ei juuri sillä hetkellä ole elämänsä paras päivä.

Minusta tuntuu nykyään usein hyvältä. Toki, jokaisellahan on huonoja päiviä ja hetkiä aina, se on vain inhimillistä, mutta pääasiassa minulla on hyvä olla. Ensimmäistä kertaa vuosiin. Ja annan sen myös näkyä ja kuulua silloin, kun koen sen aiheelliseksi. Tietenkin ymmärrän olla hehkumatta intoa ja iloa, jos kaverilla on juuri marsu juuri kuollut ja mummo jäänyt auton alle, mutta noin pääasiassa annan sen kaiken ilon tulla läpi. Koska jos hyvin käy, se ilo leviää myös ympäristöön, sitä voi jakaa.

Newsflash:

Jos itsellä on hyvä fiilis, sillä pystyy parantamaan myös muiden päivää!

Paitsi jos on itserakas kusipää. Silloin ei pysty. Ilmeisesti.

Vaan yksi asia on varma:

Olen todella paljon mieluummin itserakas kusipää kuin se, mitä olin vuosi sitten.

Kännykkäblogi. Ilmassa leijuu vahva autocorrectin uhka.

Tämä on 100:s kirjoitukseni. Näitä sataa tekstiä on luett nyt 55 000 kertaa. Nöyräksi vetää. 

Katson juuri kesän toistaiseksi kauneinta auringonnousua lapsuuteni kesämaisemissa Punkalaitumalla, piskuisen Vehkajärven rannalla. En ole ollut täällä vuosiin. Tämä on kesän kaunein aamu koska siihen sekoittuu sekä hyvää oloa, kahvi Loimaan Palloilijat -mukista sekä vahvaa nostalgiaa.

Kesäloma jatkuu, vielä pari viikkoa edessä. Pahimmat vierotusoireet alkavat onneksi helpottaa, joskin nyt niihin on tullut mukaan krooninen päänsärky, joka taas on omiaan kiristämään pinnaa entisestään. Onneksi tiedän mistä on kyse, jolloin osaan suhtautua oloihin oikein. Mutta sitten toisaalta taas, tällaiset aamukahvihetket pitävät mielialaa korkealla.

Kesämatkailen poikani kanssa. Toissapäivänä kävimme uimarannalla sekä Tropicariossa katsomassa Euroopan suurinta käärmettä. Tuo jätkä on leikkinyt verkkopythonia siitä lähtien. Eilen saavuimme mökille, ruokimme sorsapoikueita ja ongimme, tänään edessä on Särkänniemen delfiinit ja Angry Birds -puisto. Käydessämme nukkumaan pikkujätkä kuiskasi että "Pappa, tää maailma  on niin kiva, että mun sydän räjähtää". Omani taisi sillä hetkellä vähän niin tehdä.

Koska onhan tämä. Aika kiva. Ja etenkin selvinpäin, silloin maailma on tässä.

Soberismia on muuten autocorrectin mielestä "sovinismia". Auts.

Viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä istuin Turun hotelli Börsin huoneessa numero 775 minibaarista otettu Jägermeister-pullo kädessä. Ajattelin, että jos tämän, toisen ja kolmannen tässä nyt juon, kukaan ei saisi tietää ja ehkä oma oloni helpottuisi sen verran, että voisin nukkua.

Minun ei suoraan tehnyt mieli juoda viinaa, mutta olin valmis tekemään mitä tahansa sillä hetkellä, jotta olo, jos ei välttämättä paranisi, edes muuttuisi.

Olin ollut viikon ilman lääkkeitä.  Tuntui, että sekoan.

Olo jatkuu edelleen. Välillä heikompana, välillä vahvempana. Pään sisällä on menossa jotain aivan käsittämätöntä, jota on aika vaikea pukea sanoiksi. Sen lisäksi, että lihakseni ovat jännittyneessä tilassa koko ajan ja näkö sumenee vähän väliä, pään sisäiset ”sähköiskut” ovat pahentuneet päivittäin. En osaa muulla sanalla niitä kuvata. Ihan kuin tulisi joku pulssi muutaman kymmenen sekunnin välein aivoissa, sellainen elektroninen shokki, jolla amerikkalaisissa elokuvissa herätetään ihmisiä kuolleista. Vapisen koko ajan. Huomaan purevani hampaitani yhteen. Välilä on sellainen fiilis, että olisi aivan kännissä.

Iltaa kohden olot yleensä yltyvät. Huomasin alkuviikon maakuntamatkallani, että en välttämättä ole enää ajokuntoinen mitä pidemmälle päivä menee. Keskittyminen on nollassa, pinna on kireällä, väsyttää aivan naurettavan paljon ja näkö reistailee. Tunteet ovat todella herkässä, Pet Shop Boysin keikalla sunnuntaina itkin onnesta ja surusta sekaisin. Olo oli skitsofreeninen. Eilen pysäytin auton keskelle liikennettä ja menin huutamaan kurkku suorana vasemmalta melkein kylkeeni ajaneelle taksikuskille.

Kuten sanoin, tuntuu että sekoan. Se on ainoa tapa, jolla pystyn kuvailemaan tätä.

Enpä olisi voinut koskaan kuvitella, millaisia oloja vieroitusoireet yhdestä lääkkeestä voivatkaan tuoda. Huh. En uskalla edes kuvitella, millaista olisi vierottaa itseään jostain esimerkiksi heroiinista, jos yksi lääketehtaan tuote saa aikaan tällaista. Tuntuu jopa pelottavalta, kun tajuaa, millaista ainetta sitä on tuutannut kehoonsa viimeiset neljä vuotta.

Oudointa on ollut, että lääkkeiden alasajo on tuonut niitä samoja tunteita ja oireita, joita niiden aloittaminen aikanaan synnytti. Jotka kuitenkin sitten onneksi tasoittuivat jonkin kuluessa. Eiköhän siis nämäkin.

Samaten nyt on ollut sellaisia oloja, joita aikanaan aloin hoitaa viinalla. Se tuntuu pahalta ja tuo asioita mieleen.

Olo on välillä sellainen, kuin olisi paniikkikohtaus alkamassa, rintakehää pakottaa eikä tiedä miksi. Yhdistän nämä olot suoraan baarissa olemiseen. Ja siihen, kuinka tällaiseen oloon join. Ja join ja join ja join. Silloin se toi hetken helpotuksen, koska en vielä tiennyt mistä on kyse. Enkä etenkään tunnistanut ongelmaa oireiden takana, masennustani. Sunnuntaina viinapullo kädessäni hotellissa mietin tuota hetken helpotusta. Että kuinka känni auttoikaan aikanaan näihin hetkiin. Kuinka helppoa olikaan juoda paha olo pois, siis myös ihan fyysinen paha olo. Ja kuinka sen luulikaan auttavan. Saman olisin halunnut tehdä nyt.

Näin vuosien jälkeen voi retrospektiivinä todeta tietenkin, että eihän se mitään auttanut. Se känni siirsi ja siirsi sitä oikeaa ongelmaa vain juuri siltä hetkeltä pois ja seuraavaan päivään. Aivan kuten olisi tehnyt yksi tai kaksi turkulaisessa hotellihuoneessa nautittua Jägeriäkin.

Lopulta laitoin pullon takaisin minibaariin, menin pihalle polttamaan muutaman  kymmentä tupakkaa ja katsomaan Ruisrockista purkautuvaa kaaosta. Ja huokaisin helpotuksesta, että en narauttanut korkkia auki.

Siitä on nyt neljä päivää ja tuntuu, että oireet sen kun pahenevat. Tapauskohtaisesti ymmärtääkseni kuitenkin tämän pitäisi olla ohi parissa viikossa tai viimeistään noin kuukaudessa, jolloin kehoni taas tottuu uuteen tilanteeseen. Siis normaaliin tasapainoon, ilman lääkettä. Sitten alkaa henkisen puolen työstäminen, jota en kuitenkaan halua edes ajatella vielä tässä vaiheessa.

Sanovat, että kipu on heikkoutta poistumassa ruumiista.

Olisikohan nämä olot siis vain viimeistenkin masennuksen rippeiden ulostumista tästä kantajasta?

Terveisiä Turusta. Voin kertoa, että yhä pahenevat vierotusoireet lääkkeistä yhdistettynä Pet Shop Boysin keikkaan on aika jännä yhdistelmä.

Olen lomamatkailemassa ilman tietokonetta ja tämä päivitys on kännykällä kirjoitettu. Päätän sen tähän, koska iPhonen autocorrect muutti juuri sanan "kännykkäblogi" muotoon "kännikohtaus".

Mitä pidempään tässä on pidellyt päätään selvillä, sitä enemmän törmään ihmisiin, jotka ovat samaan päätökseen elämässään päätyneet. Yhtäkkiä sitä huomaa, että aika paljonhan näissä omissakin piireissä oman elämänsä soberisteja pyörii.

Jotkut ovat olleet selvillä koko ikänsä, toiset puoli vuotta. Jotkut eivät koskaan ole edes aloittaneet juomaan, toiset ovat käyneet sen koulun ja lopettaneet. Tarinoita on yhtä paljon kuin on selviä päitä. On kuitenkin ollut ilo ja lohduttavaa huomata, että jokainen on kokenut tavalla tai toisella samanlaisia oloja ja tuntoja, kuin minäkin.

Viimeksi Tuskan yhteydessä tapasin ihmisen, jolle heinäkuussa tulee kymmenen vuotta omasta syyskuun viidennestään. Ajauduttuani hänen kanssaan keskusteluun huomasin, että hän iloitsee edelleen niistä päivittäisistä ilon tunteista, joita selvin päin olo tuo, kuin minäkin. Se on lohdullista. Toivon, että pystyn itsekin kymmenen vuoden päästä nauttimaan näistä samoista asioista ja fiiliksistä, mistä nytkin.

On yksi mielenkiintoinen asia, joka tuntuu yhdistävän kaikkia niitä, meitä, jotka eivät enää syystä  tai toisesta juo.

Kaikki, jotka olen tavannut tässä viimeisen lähes vuoden aikana, tuntuvat sanovan samaa. Sen jälkeen, kun ovat laittaneet korkin kiinni, he ovat alkaneet toteuttaa unelmiaan. Oli ne sitten pieniä tai isoja unelmia, niitä on alettu tekemään todeksi.

Tunnistan piirteen heti. Koska sama ajatus on itsessäni herännyt. Että nyt teen kaiken sen, mistä olen aina haaveillut!

Ei niin kuin että viinan veto varmastikaan olisi estänyt niiden toteutumista aiemmin, mutta jostain syystä nyt on sellainen olo, että vasta  oikeasti pystyn siihen. Ehkä se kumpuaa siitä, että koska pystyin lopettamaan juomisen, pystyn mihin vain. Ja ehkä sitä myös kaipaa itselleen seuraavia suuria haasteita ylitettäväksi, kun tietää, että nyt kykenee niitä kohtaamaan.

Unelmia minulla on isoja ja pieniä ja niitä olen alkanut toteuttaa, päässyt hyvään alkuun. Olen käynyt Färsaarilla telttailemassa ja New Yorkissa skeittaamassa. Olen ilmoittautunut stand-up –kurssille ja ostanut Jeepin. Pieniä isoja asioita itselleni kaikki. Tällä hetkellä ihan tosissani harkitsen Euroopan korkeimman vuoren Elbrusin valloittamista ensi keväänä.

Poikani suhteen minulla on paljon haaveita. Ei, en siis suunnittele eläväni tulevaisuudessa hänen kauttaan jotain menetettyä jääkiekkoilijan uraa, vaan tarkoitan asioita ja paikkoja, minne haluan hänet viedä ja mitä hänelle näyttää. Aloitimme eilen telttailemalla Nuuksiossa, missä opettelimme metsän tavoille. Siitä olin haaveillut jo pitkään, pojan syntymästä asti.

Mutta mikä sitten on se suurin haave ja unelma, joka on vielä tekemättä?

En ollut miettinyt asiaa oikeastaan  aiemmin. Olin kuitenkin viime viikolla Helsingin Sanomien haastattelussa ja siinä toimittaja kysyi viimeisenä kysymyksenään, että mistä haaveilen, mikä on vielä toteuttamatta.

”Tasainen tylsä arki, siitä minä haaveilen”, vastasin silmiä räpäyttämättä.

Se tuli kuin selkärangasta, ilman että sitä tarvitsi miettiä sekuntiakaan.

Jäin miettimään vastaustani jälkeenpäin ja tajusin, että sehän se oikeasti on. Se arki. Se ihana tylsä harmaa arki. Sellainen punainen tupa ja perunamaa –homma. Koska ilman sellaista arkea, toteutuneet unelmat ovat vain yksittäisiä tekoja. Vasta yhdessä ne tekevät elämästä elämän.

Siksi minä toteutan nyt unelmiani. Aiemmin en viihtynyt elämässäni, itsessäni, jolloin myös muista asioista nauttiminen oli vain pinnallista raapimista. Nyt elän elämääni joka päivä rakastaen itseäni ja olen sitä mieltä, että olen ansainnut haaveitteni toteutumisen. Jokaisen niistä.

Noin 60 kuppia kahvia, aivan liikaa tupakkaa, parikymmentätuhatta ihmistä, loistavia keikkoja Testamentista King Diamondiin ja Nightwishiin, porottavaa auringonpaistetta ja liian vähän aurinkorasvaa.

Niin se taas sujahti, Tuska 2013.

Tuskan jälkeen on aina vähän sellainen tyhjä ja höhlä olo. Että jaa, nytkö se on ohi. Että mitäs sitten? Kun se yksi kesän viikonloppu kerää kaikki ystävät yhteen paikkaan ja pari päivää myöhemmin ne taas kaikkoavat omille teilleen, olo on jopa hieman yksinäinen.

Vaan olipahan taas rattoisaa. Ja ilmeisesti ei ole ihan kauheasti eroa siinä, juoko vaiko eikö, Tuskan jälkeen näköjään väsyttää aina ihan yhtä paljon. Tällä kertaa kuitenkin uloste on kiinteässä muodossa ja pankkitili ei ole 1500 euroa tyhjempi, kuten vuosi sitten.

Jos pari viikkoa sitten iloitsin ensimmäisestä selväpäisestä festivaaliressustani Provinssirockiin, nyt tekisi mieli ostaa mitali. Sekä itselleni, kavereille että Tuska-organisaatiolle maailman parhaasta tapahtumasta. Loistavan tunnelman ja huikeiden keikkojen lisäksi sain viikonlopusta melkoisen vatsalihastreenin pelkästä nauramisesta ja samalla luulen, että ne elinvuodet, jotka liiallinen kahvin- ja tupakankulutus leikkasivat pois, kompensoituivat sillä ilon määrällä, jota kuluneisiin päiviin sisältyi. Ai että. Olisipa elämä aina yhtä Tuskaa.

Muutamia huomioita tein jälleen itsestäni pitkin viikonloppua.

Olen oppinut olemaan oma itseni. Siis se sellainen Teemu, joka nauraa, naurattaa, hauskuttaa, virnuilee, möykkää ja on vähän ääliö. Silleen hyvällä tavalla. Ja että se tulee luontevasti, ilman että tarvitsee yrittää. Olen minä, viina on turhaa. Oli myös mahtavaa pistää merkille, kuinka ystäväpiirissänikin soberismistani on tullut osa ihan normaalia meininkiä. Että siihen ei kiinnitetä enää huomiota vaan ollaan kuin kaikki olisi kuten ennenkin. Että minun on annettu rauhassa muuttua ja muuttaa isojakin asioita ja minut otetaan vastaan minuna. Se tuntuu hyvältä.

Tapasin festareiden alussa jenkkiläisen känniääliö Jasonin. Istuimme samassa porukassa terassilla juomahommissa ja parin tunnin siinä notkumisen jälkeen tämä tuli sanomaan, että tiedätkö mitä, you are the most awsome sober Finnish dude in history.

Useamman vuoden Suomessa rampanneen Jasonin analyysin mukaan suomalaiset ovat ilman viinaa maailman hiljaisin ja etäisin kansa, joka tarvitsee vähintään jonkun lärvilautasen saadakseen puhekanavat auki ja toisen mokoman, jos haluavat tunteitaan näyttää. Mies ihmetteli useaan otteeseen pitkin viikonloppua, että miten voin olla näin awesome dude ilman viinaa. Aiheesta saatiin väännettyä useampikin teoria ja vitsi, mutta kyllä moiset kommentit koko ajan salaa vähän hyväilivät. Ja saivat hymyilemään. Että jumpe, minähän oon aika hyvä jätkä!

Toinen asia, minkä huomasin viikonlopun mittaa, oli että uuvuin helposti. Huomasin aina loppuiltaa kohden ajattelevani lähinnä kotisohvaa ja sanaristikoita, kun ympärillä alkoi kaaos kohoamaan.

Minua ei enää vaivaa rakkaat ystävät kännissä ympärillä, mutta sellaiset puolitutut vievät energiaa. Ja kun niitä on istutettu yhdelle vippialueelle sellaiset 400 ja kaikille maistuu häppä, alkaa siinä loppuillasta jokaisella olla asiaa. Ja jokainen kysyy aina, että ”miten sä kestät olla täällä selvin päin??” Jossain vaiheessa opettelin sellaisen robottimaisen vastauksen, joka tuli aina samalla tavalla kuin lätkäpelaajien erätaukohaastattelu, jossa pelaaja haluaisi jo sinne pukkarin puolelle muun jengin mukaan, mutta joku ärsyttävä näsäviisas toimittaja pysäyttää matkalla. 

Mitä humalaisempia alkoi ihmiset ympärillä olla, sitä enemmän imivät he myös minusta virtaa pois.

Huomasin kiertäväni sellaista Bermudan kolmiota aina illan viimeiset tunnit, missä aluksi piipahdin vippialueella, sen jälkeen menin katsomaan bändejä ja lopuksi henkilökunta-alueelle rauhoittumaan hiljaisuuteen. Ja taas sama uudestaan. Vaikutin varmaan aika levottomalta muiden silmissä.

No, joka tapauksessa, viikonloppu ja Tuska meni niin paljon plussalle, että kyllä tällä taas jaksaa. Ensi kesää odotellessa.

Nyt onkin sitten loma. Neljä viikkoa ilman suunnitelmia ja edessä on puhdas canvas jolle piirtää. Tänään ajalteltiin pojan kanssa mennä telttailemaan, eilen käytiin jäätelöllä ja oltiin awesome dudeja yhdessä.

Elämä on aika oolrait nyt.