Edellinen kirjoitukseni lähti sitten hieman lapasesta. Ihmettelin maanantaina, kun kaikki lukijaennätykset paukkuu ja blogin vierailut pamahtivat uudelle kymmentuhatluvulle. Ilmeni, että orkesteri nimeltä Pää Kii oli nostanut tekstini Facebook-sivulleen, ja kaboom, yhtäkkiä tätä blogia on luettu yli 32 000 kertaa. Kiitos kaikille ja toivottavasti jälleen mukaan tarttui liuta aktiivisia lukijoita, jotka tästä kirjoittelusta saavat jotain irti ehkä jatkossakin.

Tänään on helmikuun viimeinen päivä. Kirjoitin blogissani 3.12.2012., melko tarkalleen siis kolme kuukautta sitten, että tähtäimessäni on maailman paras helmikuu. Tuolloin olin toipumassa taantumasta, kun romahdukseni aiheuttama takapakki oli värjännyt maailmaa taas aika mustaksi. Ystäväni, joka on nyt ollut juomatta noin kaksi vuotta, varoitti silloin, että joka kolmas kuukausi selvin päin on pahin. Että pari menee aina liihotellessa ja sitten tulee tarvetta katsoa peruutuspeiliin.

Helmikuu olisi ollut tuo takapakkikuukausi.

Ei ollut.

Ha!

Itse asiassa, tällä hetkellä on parempi olo, kuin aikoihin. Sanoisin jopa, että vuosiin. Tarkalleen en tiedä miksi, miksi juuri nyt, mutta näin se vain tuntuisi olevan. Ehkä se on tuo pikku hiljaa ikkunasta kurkkiva kevät? Ei siitä ainakaan haittaa ole. Tai sitten se on tuo uusi auto, jonka ostin itselleni palkinnoksi kohta puolen vuoden selvistelystä.

Helmikuussa tapahtui paljon hyviä asioita. Päällimmäisenä ehkä se, että kuin taivaasta, eteen tipahti hieman rahaa, jolla sain maksettua kaikki juomavuosieni ulosottovelat kerralla pois. Se on uskomatonta miten paljon olo kevenee, kun ei ole vouti niskassa. Ja helpottaa eloa. Joskin, muutaman vuoden saan vielä odotella, että pankki antaa minulle luottokortin takaisin. Mutta silti. Ai että on kevyempi olla.

Helmikuussa varasin matkoja keväälle ja kesälle. Lähden Färsaarille, Himokselle, Tallinnaan, New Yorkiin, Kroatiaan, Nizzaan, Lappiin ja Saksaan. Paljon on odotettavaa ja se luo hyvälle fiilikselle pohjaa, kun koko ajan tapahtuu.

Ehkä kuitenkin tärkeintä, mitä olen tässä helmikuun aikana huomannut on se, että en enää ajattele juomista. Selkeästi joku piste on ylitetty, jonka jälkeen en määritä itseäni enää ”sellaisena tyyppinä, joka ei enää juo”. Nyt ajattelen, että olen vain minä, tällainen minä nyt olen. Olen sinut itseni ja soberismini kanssa. Samaten siitä tuleva itsevarmuus alkaa puskea päälle. Sellainen itsevarmuus, mikä minulla joskus ennen erojani, masennustani ja juomistani oli ja jonka olen luullut hukanneeni. Sen paluu näkyy ja tuntuu melkeinpä kaikessa mitä teen tällä hetkellä. Monet ovat kokeneet sen ehkä jopa röyhkeytenä. Että onpa ärsyttävä jätkä, kun on niin kovin olevinaan. En minä ole ”olevinani”. Minä OLEN.

Joku on jopa erehtynyt luulemaan, että tämä itsevarmuus johtuu ylimielisyydestä ja siitä, että olen selvin päin kun muut ryyppää. Että pidän itseäni jotenkin parempana. Ehei. Koskaan en ole juomattomuudellani jeesustellut, enkä aio vastakaan. Hyvä olo ei ole ylimielisyyttä eikä sellaiseen oikeuta.

Ennen elon sykli meni niin, että oli masennuskausia ja syviä romahduksia ja niistä toipuessa odotteli vain sitä seuraavaa alamäen alkua. Eli se pimeä oli ikään kuin normaalia oloa ja valonpilkahdukset poikkeuksia. Nyt tuntuu siltä, että tuo olisi kääntynyt päälaelleen. Nyt ajattelen, että tulevat ja edessä olevat romahduskaudet ja masennuspiikit, joita varmasti vielä tulee, ovat niitä poikkeuksia. Ja että antaa tulla vain, ihan sama, kyllä minä ne jaksan. Koska muuten elämä tuntuu ihan jepalta.

Ensi viikolla tulee puoli vuotta selvin päin. Ilman tipan tippaa viinaa. Voi jumpe että mä olen ylpeä itsestäni.

Enkä muuten ole käyttänyt sanaa ”jumpe” sitten ala-asteen.

Tiedättekö, kun joskus käy niin, että sitä kuuntelee musiikkia ja tajuaa yhtäkkiä, että tämä levyhän kertoo minusta? Olkoonkin, että yleensä se sattuu siinä noin 14 vuoden iässä, kun pikku Sarianna miettii, että ”mä en niinQ kestä, nää Tehiksen biisit on niinku JUST mulle tehtyjä ”, eikä näin lähes 34-vuotiaana miehenä. Mutta shhhhhhh, ei nyt vaan kerrota kellekään.

Olen viime aikoina kuunnellut loputtoman paljon Pää Kii –nimisen orkesterin eponyymiä debyyttialbumia. Levy julkaistiin loppuvuodesta ja voisin sanoa, että onneksi. Jos tämä levy olisi ilmestynyt esimerkiksi elokuussa, en ensinnäkään olisi voinut kuunnella sitä ja toisekseen, en olisi ymmärtänyt sen sisältöä. Koska nyt, jos joskus, osuu asiat omalle kohdalle liiankin hyvin.

Koska siis nää Pää Kiin biisit on niinku JUST mulle tehtyjä!

Okei. Levyn ensimmäinen biisi Apinoiden planeetalla toki puhuttelee minua jo etunimellä, joten tämän on pakko olla totta!

Mun eksä sano mulle Teemu, sun pitäis mennä terapiaan

Kun kamat lentää seinään ja hajoaa ja syvemmälle synkkyyteen vajoat

Että siltä pohjalta. Kertosäe kysyy myös asiallisesti, että ”no onks se joku ihme jos mua vituttaa? Onks se ihme jos mua ahdistaa ja masentaa?” Niin. Minä viime kesänä. Ja ei, ei ollut ihme, että vitutti.

Levyn puoleen väliin, biisiin nimeltä Nyt skipataan kahvit, ja etenkin sen kertsiin, kiteytyy puolestaan elokuuni 2012.

Ei päämäärää, kun pojat pillerihumalassa häärää

Ne tekee vielä jotain pahaa itselleen

On elämä täällä vitun läävää, joten onko siinä jotain väärää

Jos ottaa joskus vaikka kaljan poikineen

No ei ole ei! Minä vain otin pari liikaa. Ja tein jotain pahaa itselleni.

Vähän pälle puolen tunnin mitassaan Pää Kiin debyytti päättyy kappaleeseen Luuletsä et mä oon huvikseni näin sekaisin? Ehkäpä jätän sen tähän sitä sen kummemmin kommentoimatta. Mutta ai että!

Mä pidin susta liian lujaa kii, sitä pelästyin itsekin

Luuletsä et mä oon huvikseni näin sekaisin?

Teit taivaasta verisen helvetin ja rakkautta sen olevan luulin

En syytä sua vaikka hulluksi mut ajoitkin

Ei jumalauta.

Teemu Bergman, I salute thee.

Jos jotakuta kiinnostaa, niin tässä vielä linkit noihin yllä mainittuihin biiseihin. Ostakaa levy.

Apinoiden planeetalla:

http://www.youtube.com/watch?v=nutVEr-xJfQ

Nyt skipataan kahvit:

http://www.youtube.com/watch?v=5-Z7Qs4lWNo

Luuletsä et mä oon huvikseni näin sekaisin:

http://www.youtube.com/watch?v=ivYmwVLX8oo

Viimeaikoina silmiini on pistänyt uutisointi ja keskustelu SSRI-lääkkeistä ja niiden yhteydestä väkivallantekoihin. On todettu, että niin suomalaisia koulusurmaajia, kuin esimerkiksi Columbinen lahtaajakaksikkoa on yhdistänyt se, että kaikki napostelivat SSRI-lääkkeitä. Eiköhän Breiviikkikin niitä mussuttanut, varmaan myös vähintään Idi Amin, Mohammed Atta ja Marc Dutroux, kaikki maanpäälliset paholaiset. Ehkä Hitlerillekin määrättiin kuuri, kun tämä pettyi tultuaan evätyksi Wienin taideakatemiasta jo toista kertaa?

SSRI-lääkkeet, eli selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät, englanniksiSelective Serotonin Reuptake Inhibitor, ovat siis ryhmä lääkeaineita, joita määrätään yleensä masennuksen hoitoon ja esimerkiksi paniikkihäiriöön.

Eipä tästä kauaa ole, kun esimerkiksi Iltalehti huusi otsikossaan, kuinka ”Surmaajia yhdistää masennuslääke”! Samaisessa jutussa Psykiatrian emeritus-ylilääkäri Tapani Sipilä epäilee, että ” SSRI-masennuslääkkeiden ja joukkosurmien välillä on yhteys”.

Jepjep. Vähän kuin epäilisi, että alkoholismin syy olisi viina.

USKOMATONTA! STOP THE PRESS! VIINA SYY ALKOHOLIONGELMIIN!

Olen syönyt SSRI-lääkkeitä kolme vuotta. Niitä määrättiin minulle, kun lopulta uskalsin mennä lääkäriin pahan oloni vuoksi. No, paha olo diagnosoitiin sitten keskivaikeaksi masennukseksi, johon kyseisillä lääkkeillä tuppaa olemaan vaikutusta. Ja olikin. Ei siis masennukseen suoraan, mutta sen aiheuttamiin oloihin, ahdistuksiin ja alhoihin. Muistan havahtuneeni noin kuukauden käytön jälkeen siihen, että hetkonen hei, en ole saanut paniikkikohtauksia enää aikoihin. Tämän jälkeen aloitin terapian, joka yhdessä lääkityksen kanssa on tutkitusti paras keino masennuksen hoitoon. Lääke auttaa päivittäisessä elämässä, terapia asioiden käsittelyssä, jos oma pää ei siihen riitä.

En missään vaiheessa hetkeäkään epäröinyt aloittaa lääkitystä. Ja alettuaan vaikuttaa, se oli ihan selkeästi avuksi. Kuten terapeuttini on tavannut sanoa, jos jalka menee poikki, tarvitaan kainalosauva siksi aikaa, että se jalka on taas kunnossa. SSRI:t ovat minun kainalosauvani.

Eli yhdistetäänkö minutkin nyt sitten julkisessa keskustelussa eerohiltusiin, pekkaericauvisiin ja Saaren Matteihin? Ilmeisesti.

Josko kuitenkaan se ei ole tuo lääke, joka meidät on saanut tekemään tekojamme? Josko taas kerran yritettäisiin kurkistaa sen aineen taakse ja niihin oikeisiin syihin, ei seurauksiin, eikä etenkään hoitokeinoihin? Ehkä meitä kuitenkin yhdistää lähinnä paha olo, olo jota on yritetty tasoittaa SSRI-lääkkeillä. Joillakin se toimii paremmin, joillain huonommin, kuten kaikissa muissakin lääkkeissä. Mutta syypääksi siitä ei ole. Ei se ole Burana 400:n vika, jos päänsärky ei helpota. Ihan samalla tavalla, kuin vaikka  jooga tai viinan juonti, joillain ne toimii lääkkeenä ja apuna, toisilla ei. Mutta syypääksi niistä ei ole.

Ihmisellä tuntuu edelleen olevan vaikeuksia ymmärtää, että sen mieli on tuntematon. Ihmismieli tekee julmia asioita, typeriä ratkaisuja, peruuttamattomia päätöksiä. Mitä ikinä Eric Harrisin ja Dylan Kleboldin päissä oli tapahtunut ennen Uziensa kanssa lukiorakennukseensa marssimista, jää arvoitukseksi. Kuten jää myös lopulliset syyt Eero Hiltusen hyvinkääläisen ostarin katolle kapuamiseen tai siihen, miksi minä paiskasin kiven kebab-ravintolan ikkunaan. Mutta sen tiedän, että lääkkeen vika se ei ollut.

Join myös viinaa aika paljon lääkitykseni ensimmäisinä vuosina. Voin vain kuvitella, millaista olisi ollut ilman lääkitystä viinapäissään. Vahvasti uskon siihen, että pahimmat kilahdukseni ja sekoamiseni olisivat tapahtuneet jo kauan kauan ennen viime syksyä, jos en olisi missään vaiheessa edes yrittänyt lääkitä itseäni. Ja voin myös kuvitella, kuinka paljon vakavampia nuo kilahdukset olisivat saattaneet olla. Lääkkeen avulla sinnittelin kuitenkin aika pitkälle, ennen kuin kamelilta katkesi selkä. Väitänkin siis, että aika moni, ehkä jopa suurin osa, saa SSRI:sta juuri sen avun, joka toimii ja joka ehkäisee tuon selän katkeamisen.

Puolisen miljoonaa suomalaista syö SSRI-lääkitystä tälläkin hetkellä. Sen sijaan, että julkisesti revitellään sillä, että heistä varmaan kaikista tulee vähintään murhaajia, pitäisi  voima ja keskustelu ohjata siihen, että nämä ihmiset saadaan julkisen hoidon piiriin. SSRI-lääkityksen aloittaminen on viite siitä, että kaikki siellä kupolissa ei ole kohdallaan ja että ihminen tarvitsee apua. Jos avun saa, yleensä lopputuloksena on ehjä ihminen. Jos apu jää saamatta, voi ihminen kavuta ostoskeskuksen katolle kivääri kädessään.

Perjantaina oli pitkästä aikaa bileet. Siis sellaiset juhlat, missä oikeastaan lähes koko ystäväpiiri kokoontui yhteen rakkaan Majavabaarin katon alle, ihan vain istumaan, rupattelemaan ja vetämään pään täyteen hyvästä syystä. Juhlimme parhaan ystäväni synttäröintiä ja samalla tämän muutamaa päivää aiemmin saamaa tunnustusta Suomen parhaana radiotoimittajana. Ansaittu pysti, by the way.

Tämä hommahan alkaa sujua. Siis bileet. Biletys. Kreisibailaus. Selvin päin. Oli todella hauska ilta, paljon hyviä hahmoja ympärillä ja tunnelma oli leppoisa. Aiemmin ne oli juuri nämä  illat, jotka todennäköisesti olisin osannut ryypätä kunnolla ilman, että olisi tullut sanomista. Ja ne on tämän kaltaiset illat, mitä varten viina on olemassa. Se vauhditti tunnelmaa, toi hymyn ja virnistyksen ihmisten kasvoille ja nosti puheensorinan volyymitasoa tasaisesti koko illan. Viina on seurajuoma ja perjantai oli malliesimerkki siitä, kuinka hauskaa sen parissa voikaan olla.

Perjantai oli itse asiassa juuri sellainen ilta, jolloin olisin voinut kuvitella itsenikin ottavan taas muutaman lasillisen. En toki niin tehnyt, koska ei se olisi jäänyt muutamaan lasiin, ja taas olisi oltu jossain putkan perukoilla lauantai-aamuna. Mutta olisin voinut silti kuvitella niin tekeväni, ihan vain vaikka saadakseni pienen virneen naamalle ja puhekanavat avattua.

Huomasin kuitenkin, taas, hyvin, kuinka en kuitenkaan tarvitse noita muutamia lasillisia. Minulla oli järjettömän hauskaa muiden juomien kuohuviinien kustannuksella ja illan hyvä olo kantoi läpi koko viikonlopun.

Vielä kun oppisi olemaan juomatta kahtakymmentäseitsemää kuppia kahvia ja yhdeksää litraa vettä illassa, niin olisi helpompaa. Pierettäisi vähemmän.

Mutta minua ärsyttää itsessäni nykyään yksi asia. Huomaan, että tällaisina iltoina jossain vaiheessa vain tulee sellainen piste, että hep, nyt minä lähden. Se voi olla mikä tahansa hetki, jolloin yhtäkkiä tajuan, että en jaksa enää. Se on ärsyttävää. Samalla olo on sellainen, että olisi todella mukavaa jatkaa iltaa, mutta jotain tapahtuu päässäni ja huomaan, että nyt on minun poistuttava. Alkaa ikään kuin ahdistaa. En vain tiedä mikä. Esimerkiksi perjantaina siihen ei olisi pitänyt olla mitään syytä, kukaan ei ollut liian päissään, mikään ei oikeastaan laukaissut tuota oloa. En tiedä, ehkä päässäni tuli joku outo etiäinen siitä, että entinen tyttöystäväni on tulossa paikalle, koska näin tapahtui minuutti lähtöni jälkeen. Törmäsimme pihassa. Emme olleet muuten nähneet marraskuun jälkeen. Oli outoa.

Mietin usein noista hetkistä poistuessani, että onpa tämä ärsyttävää, taas minä poistun kesken kaiken. Ikään kuin kaikkien katseet olisi selässäni. ”No just. Taas se Suominen lähtee. Alkais ny ryyppäämään, niin silläki olis taas hauskaa.” Tekisi mieli huutaa, että ”MINULLA OLI HELVETIN KIVAA, MOI MOI”, mutta se se nyt vasta urpoa olisikin. Ehkä pitäis teettää sellainen paita, jonka selässä lukee, että ”Kivaa oli, minua nyt vain hieman väsyttää, pusipusi”.

Mutta sitten on yksi uusi olo, jota huomaan rakastavani. Se on se, kun tulee bileistä kotiin, vetää verkkarit jalkaan, syö ehkä iltapalan ja asettuu sohvalle vielä vähäksi aikaa katsomaan tyypillisesti jotain laadutonta eroottista trilleriä tai vastaavaa.

Selvin päin. 

Se olisi 14. helmikuuta, ystävänpäivä.

Vaikka olen tässä blogissa kirjoittanut jo lukuisia oodeja ystävilleni, ei niitä kai liikaa voi olla? Olen oppinut, että ihmistä ei voi liikaa kehua nääs. Viimeksi eilen, jo ties kuinka monetta kertaa, ystävä, jonka näin pitkästä aikaa ,sanoi että silmäni loistavat kirkkautta ja kasvoni ovat onnelliset. Saman kehun olen kuullut lukuisia kertoja viime kuukausien aikana, mutta aina se vain lämmittää.

Ystävänpäivän juuret ulottuvat kauas amerikkalaisesta vaaleanpunaisesta hömpötyksestä. Jo muinaisen Rooman aikoina helmikuun puolessa välissä vietettiin Lupercalia-juhlaa, joka oli Junon, naisten ja avioliiton jumalan, ja Panin, luonnon jumalan juhla. Tuolloin tapana oli pukeutua vuohennahkaan ja  uhrata vuohia sekä koiria hedelmällisyyden lisäämiseksi.

Miksei nykyään enää juhlita mitään näin hienoin rituaalein! Vaaleanpunainen sydänkortti? Tylsää.

Ajat ovat ehkä hiukan tuosta muuttuneet ja Valentinuksen päivä-nimen saanut kissanristiäinen on saanut jonnin verran länsimaalaisempia piirteitä. Nyt ostellaan suklaarasioita. Kuinkahan moni tänäänkin kosaisee sitä parempaa puoliskoaan?

En minä ainakaan. Mutta minä muistan ystäviäni tänään.

Hyvät ystävät kun ovat minulle tätä nykyä kaikki kaikessa. Sitä ei aiemmin osannut edes ymmärtää a) miten paljon heitä on, ja b) miten tärkeitä he ovatkaan. Ei tässä olisi millään pysytty pystyssä viimeisiä kuukausia ilman hyviä ystäviäni. Niin moni sana, teko, huomio, halaus, puhelu ja viesti ovat olleet omiaan siinä, että olen päässyt jo näinkin pitkälle. Ja parasta niissä on se, kuinka ihmiset, ystävät, osaavat ihan huomaamattaan pitää jalkojani kuivalla maalla. Pieni sana siellä, toinen täällä ja kas, sitä saattaa saada voimaa taas päiviksi ja viikoiksi eteenpäin. Ihan ilman, että sanoja sitä ymmärtää. Kunhan sanoo.

Toivottavasti olen muistanut sanoa takaisin. Välillä on tuntunut siltä, että kaiken tämän härdellin keskellä, missä olen keskittynyt täydellä teholla itseeni, olen unohtanut olla ystävä itsekin. En ole ehkä muistanut kysyä, että mitä sinulle kuuluu. Sitä jotenkin helposti unohtaa omassa myllerryksessään, että muidenkin elämät ympärillä menevät eteenpäin, muuttuvat, tai ottavat jopa takapakkia. Osittain ehkä myös on käynyt niin, että koska itselläni on vilkkaat ajat olleet käynnissä, ihmiset eivät ole ”viitsineet” kertoa minulle omista iloista tai suruistaan. Harmillista, jos niin on päässyt käymään.

Pitääkin siis alkaa olla ystävä taas itsekin, ei ainoastaan itsekkäästi se, jota kannatellaan. Tänään uhraan vuohen ja koiran. Sinulle.

Mitä sinulle muuten kuuluu?

Olen viimeaikoina pohtinut sitä, että miten olisi voinut käydä, jos olisin jatkanut valitsemallani tiellä pullon kanssa.

Kuten olen sanonut, en ollut alkoholisti. Ainakaan sellainen, millaisena minä alkoholistin käsitän. Ne on niitä raitiovaunuissa pahalle haisevia, Kontulan, tai miksei Punavuoren, kantabaareissa istuvia hahmoja, joiden elämän huippuhetki koittaa aamuisin, kun happy hour alkaa. Minä en ollut sellainen. Mutta minulla oli alkoholiongelma.

Jos en olisi havahtunut alkoholiongelmaani, mitä olisi tapahtunut seuraavaksi? Ja siis minähän kuitenkin ymmärsin viinan olevan minulle ongelma jo jonkin aikaa ennen kuin lopetin siitä nauttimisen. Oikeastaan, ymmärtäessäni että kaikki ei nyt ole ihan hyvin, join lisää. Hoidin ongelmaa ongelmalla. Voin vain kuvitella, kuinka moni tekee samoin, mutta ei missään vaiheessa ymmärrä lopettaa. Ehkä nuo raitiovaunuissa alleen kusseet hahmot ovat juuri niitä?

Ja siis paino sanoissa ”ymmärtäneet lopettaa”. Koska omasta mielestä se lähtee. Minulle olisi voineet kaikki viranomaisista perheeseen, ystäviin ja itse Saatanaan tulla sanomaan, että nyt se korkki kiinni pässi, mutta en olisi kuunnellut. Olisin todennäköisesti suuttunut. Jälkeenpäin olen kuullut, että kuulemma jotkut ovat hieman yrittäneet kyllä vihjaista, mutta en minä sellaista muista. Todennäköisesti, koska olen ohittanut moiset hapatukset  naurahduksella. ”Pidä sinä huolta omista asioistasi, minä pidän omistani.”

Mutta. Siis mitähän olisi tapahtunut, jos olisin vain jatkanut? Olen hyvästä, voisi sanoa jopa että varakkaasta perheestä, minulla on hyvä ja lämmin kasvatus ja olen mielestäni vastuuntuntoinen ihminen, järkevä. Taustani on siis kaikin puolin sellainen, ettei minun pitäisi ajautua sivuraiteille. Mutta olisiko sillä kaikella ollut väliä? Ehdinhän jo kuitenkin alkaa poikkeamaan normaalilta tieltä. Ei alkoholismi varmaan yhteiskuntaluokkaa katso, minun olisi vain ehkä ollut helpompi piilottaa se farmarivolvon ja Etelä-Helsingin kotini taakse. Ainakin siksi aikaa,  että olisin dokannut nekin kankkulan kaivoon. Kuinkahan moni niistä arjen happy hour-sankareista ovat itse asiassa juuri niin tehneet?

Eniten olen miettinyt mitä kaikkea olisi viinahommista voinut seurata lapseni kannalta. Minulla on viisivuotias poika, joka ei siis tietenkään tiedä, että pappa tuossa vähän ryyppäsi menemään pojan ensimmäiset elinvuodet. Koska elin monella tapaa kaksoiselämää ollen rakastava isä poikani kanssa ja kreisibailaava känniääliö niinä päivinä, kun tämä oli äidillään. Jossain vaiheessa olisi saattanut ehkä kuitenkin käydä niin, että näistä kahdesta Teemusta olisi tullut yksi. Pelottava ajatus.

Minulla on paljon ystäviä, jotka elävät jommankumman vanhempansa alkoholismin varjossa. Se painaa aikuisiälläkin vielä. Tai ehkä jopa enemmän silloin, lapsena kun asioita ei vielä osaa eikä pysty käsittelemään. Monilla se on aiheuttanut masennusta ja jopa, paradoksaalista kyllä, juomista.

Ehkä siis suurin voittaja tässä soberismissani on pieni poikani, jolla on selvä isä. Joka voi hyvin. Ja näyttää nykyään rantavahdilta. 

Kauhiaa sutimista koko viikko. Elien olin Sloveniassa puhumassa hevimusiikin ihanuudesta, tänään olenkin sitten jo  Seinäjoella paneloimassa aiheesta ”Onko tämä musiikkibisnestä vai viinabisnestä?”.

Tämä on myös ensimmäinen kerta, kun menen pärstäni kanssa ihmisten eteen vilkuttamaan ja alleviivaamaan sitä, että moikkuli vaan, minä oon nyt se tyyppi joka ei juo enää.

Seinäjoeln Rytmikorjaamolla järjestetään tällä viikolla MARS-festivaali, joka toimii musiikkialan (viina-alan?) ammattilaisten talvisena kohtauspaikkana key notejen, paneelien, showcasejen ja workshoppien muodossa. On siellä hiihtoilpailukin. Minä muuten aion osallistua.

Viimeksi, kun olin menossa vastaavanlaiseen tapahtumaan, panikoin ja tärisin muutaman viikon etukäteen miettien, miten selviän läpi viikonlopun Suomen musiikkialan ammattilaisten ytimessä juomatta. Tämä oli lokakuussa. Niin ne ovat ajat ehtineet jo tuostakin muuttua, koska nyt en enää edes ajattele koko asiaa tai sitä, että ai niin, jengihän tosiaan taitaa juoda siellä sitten viinaa. Ja nyt ollaan vielä Pohjanmaalla kaiken lisäksi.  No okei, tiedostan kyllä, että minun pilkkuni todennäköisesti tulee hiukan muita aiemmin. Viimeistään siinä vaiheessa kun Radio Helsingin Harri Niemen puujalkavitsit lähtevät käsistä.

Niin, tosiaan, se paneeli. Aiheena siis on ”Onko tämä musiikkibisnestä vai viinabisnestä” ja mukana on minun lisäkseni muusikko, festivaalijärjestäjä ja agentti

Mietitäänpäs tätä näin jo hiukan ennakkoon, jookos?

Tai no, eihän tätä tarvitse miettiä. Juu. Kyllä tämä taitaa viinabisnestä olla. Oikeastaan ainoa asia, joka musiikkialalla ei liity viinahommiin on levymyynti, ja silläkin menee huonosti. Jos miettii elävän musiikin kenttää, jolla minäkin parhaani mukaan pyrin temmeltämään, on viinahommat melko olennainen osa kaikkea, tapahtumat ja keikat  kun ovat ravinteleissa, festareista nyt puhumattakaan. Festarit ovat oikeastaan hieno esimerkki siitä, että kuinka pään täyteen vetäminen on helppo verhoilla musiikista nauttimisen taakse.  Koska ryyppäämäänhän sinne festareille mennään. Paras tapa viettää suomalaista kesää on maksaa itsensä kipeäksi siitä, että pääsee ahtaaseen karsinaan juomaan kallista olutta mitä todennäköisimmin sadesäässä.  Siinä taustamusiikkina saattaa sitten kuulla jotain bändiä.

Itsehän olen aina ollut ihan samanlainen. Olen ”työn puolesta” kiertänyt koti- ja ulkomaisia festivaaleja kesät läpeensä, koska on ”ollut tärkeää olla paikalla”. Ryyppäämässä. Tietenkin. Kaveripiirissäni haukotaan henkeä, jos joku on erehtynyt näkemään bändin lavalla. Siis niinku ihan anböliivöböl! Bändi! Festareilla!?

Odotankin siis mielenkiinnolla tulevaa kesää, koska nyt pitäisi sitten ihmetellä tapahtumat läpi kahvikupin pohjan kautta. Ei, en aio vähentää festivaalimatkojani, aion vain suhtautua niihin eri tavalla. Ja jotain uutta ja mullistavaa on jo nyt ehtinyt tapahtua: Varasin festivaalimatkan BÄNDIN takia. Siis että lähden Provinssirockiin jo siksi, että haluan nähdä BÄNDIN! Siis festareilla! KÄÄK!

Kaikkea se selvistely teettääkin.

Tuo bändi on muuten Bad Religion. Se on maailman paras bändi.

Terveisiä Münchenin lentokentältä.

Matkallani Sloveniaan esitelmöimään suomalaisesta musiikkibisneksestä, kävin äsken Dachaun keskitysleirillä aamukahvilla. Melkoinen stoppari noin kokemuksena, varsinkin ihmiselle, joka on koko ikänsä harrastanut Saksan ja kolmannen valtakunnan historiaa.

Tiesittekö, että Heinrich Himmler oli 33-vuotias perustaessaan Dachaun, Saksan ensimmäisen leirin, maaliskuussa 1933? Siis minun ikäiseni. Huh. Dokasikohan Himmler paljon?

Edellinen kirjoitukseni koki ilmeisesti jonkin sortin invaasion sosiaalisessa mediassa, koska se keräsi yli 1100 prosenttia enemmän lukukertoja päivässä, kuin kirjoitukseni yleensä. Toivottavasti mukaan tarttui muutama uusi lukija, joka näitä sepustuksia rustaa vastakin. Yhteensä blogia on luettu nyt noin 25 000 kertaa. Huikea luku. Kiitos kaikille. Voisi alkaa myymään mainoksia tälle sivulle. Ehkä jollekin viinafirmalle?

Huomenna tulee viisi kuukautta täyteen selvin päin. Jotenkin se kuulostaa yhtäkkiä kovin lyhyeltä ajalta. Koska tuntuu, että viime syksystä on ikuisuus. Siitä kun olin kännissä on ikuisuus. Kaikki viime kesän ja syksyn sekoilut tuntuvat nyt jo niin kaukaisilta asioilta, ettei niitä edes ajattele enää. Voiko siitä tosiaan olla VASTA viisi kuukautta?

Toisaalta, se on ainakin viisi kertaa pidempi aika, kuin mitä olin koskaan kuvitellut kykeneväni olemaan selvin päin.

Ystäväni Alec, jolla oli avainrooli siinä, että ymmärsin lopettaa juomisen, sanoi syyskuussa, että kymmenen vuoden päästä kaikki toilailuni tuntuvat aivan käsittämättömältä ääliöinniltä. Että tulen miettimään joku päivä, että miten helvetissä olen voinutkaan olla niin typerä, kuin silloin.

Tiedätkö mitä Alec? Mietin niin jo nyt. Ei tarvittu kymmentä vuotta. Mutta tarvittiin sinut sanomaan se minulle ääneen.

Ding dong! Kuulutus huutaa minua nousemaan Ljubljanan koneeseen. Paikallinen organisaattori kysyi ennen lähtöäni meilitse, että mitä juomia haluan itselleni varattavan seuraaville päiville Sloveniaan. Tuntui aika hyvältä vastata ”vettä, kiitos, minä en juo alkoholia.”