En ole koskaan kallistanut korviani liikaa sille, mitä muut minusta ajattelevat, sanovat tai puhuvat. Olen työssäni oppinut siihen jo kauan sitten.

Minulla on ollut hyvä sisäänrakennettu suojamekanismi siitä, että osaan ohittaa turhan paskanpuhumisen, mitä itsestäni kieltämättä aika paljon kuulen. Olen aina ajatellut, että se on joka tapauksessa osa ammattiani, missä työskentelen ns. bisnespuolella taiteilijoiden seassa. Olen mantramaisesti aina hokenut lausetta ”yksikään artisti ei ole koskaan täysin tyytyväinen levy-yhtiöönsä tai keikkamyyjäänsä.” Koska ainahan se ruoho voi olla vihreämpää aidan tuolla puolen naapurin pelloilla.

Niin kauan, kun itse olen tiennyt mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, ja elänyt sen kanssa, olen pystynyt toimimaan ja olemaan rehellinen itselleni. Oli kyse sitten työstä, parisuhteista, soberismistani tai vaikka tästä blogista. Tiedän, että tätäkin eräät pitävät lähinnä huomiontavoitteluna ja itserakkaana pullisteluna. Heitä ajatellessani päässä soi lähinnä Carly Simonin ihana You’re So Vain.

Olen aina ajatellut, että työ pitää minut liikkeessä. Hengissä. Olen mielestäni varonut, että työni ei kärsi muusta elämästäni, että ne pitää selkeästi erottaa toisistaan. Työ on ollut hyvä pakopaikka ja energianlähde ja olen tehnyt sen aina kunnolla ja täysillä. Etenkin täysillä.

Tähän asti.

Viimeisen viikon aikana liian moni asia on kertonut toista. Ja liian moni ihminen. Olen ensimmäistä kertaa kallistanut korviani huhuille ja puheille, joita minusta liikkuu, ja ensimmäistä kertaa huomaan että joudun miettimään, voivatko ne olla myös totta. Entä jos en itse ole huomannut? Entä jos olenkin huono siinä, missä olen luullut olevani hyvä? Ehkä olen ihan oikeasti mokannut?

Kyselykierros ystävien kesken ja muutama keskustelu osoitti, että mietteeni eivät ole ihan tuulesta temmattuja. Ensimmäistä kertaa minulle sanottiin, että ehkä minun ei kannattaisi tehdä töitä juuri nyt. Kun en selvästi ole siihen kykeneväinen. En kuulemma ole ollut enää vähään aikaan.  Joku ehdotti minun olevan jopa maanis-depressiivinen.

Lamaannuttavaa. Täysin lamaannuttavaa.

Mietin taaksepäin ja sitä, olisiko jotain pitänyt huomata? Miksei kukaan ole sanonut mitään aiemmin? Etenkin, kun näistä kuulemma niin kovin tuolla baaripöydissä puhutaan. Olisiko joku voinut sanoa minullekin?  Vai onkohan joku sanonutkin? Toisaalta, ehkä tämä on sama asia, kuin sen alkoholin kanssa, ei se auta vaikka kuinka sanoo, se pitää tajuta itse. 

Ja tottahan se on, että yrittäjän, mikä minäkin olen, tärkein työkalu on yrittäjä itse. Jos se ei ole kunnossa, ei voi työkään olla kunnossa. 

No, kuten ihan ensimmäisessä blogissanikin kirjoitin, parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Päätin tänään, että pidän loppuvuoden ainakin osittaista sairauslomaa. Pysyn poissa toimistolta. Yritän korjata, tai ainakin sammuttaa, palavat sillat.  Otan happea ja pyhitän isoimman ajan yrittäjän tärkeimmän työkalun, itseni, korjaamiseen. Koska jos jotain en halua menettää, on se työni. Ja työtoverini. En edes niitä, jotka puhuvat paskaa baaritiskeillä. Olen jo menettänyt liian paljon.

Tänään aamulla on tullut ensilumi. En mene töihin. Menen kävelylle uunisaareen. Tästä on hyvä aloittaa paluu. Koska tiedättekö mitä? Minä pystyn olemaan helvetin hyvä duunissani, puhuivat ne baaritiskeiillä mitä tahansa.

Maanantai on viikon paras päivä.

Maanantaisin nimittäin ajattelen, että huh, selvisinpä taas yhdestä viikosta. Pidän yllä illuusiota, että tänään kaikki alkaa alusta ja että tällä viikolla unohdan menneet ja keskityn tulevaan. Ehkä tällä viikolla joku tarjoaa minulle elämäni diilin ja rahahuolet ovat ohitse. Ehkä tällä viikolla joku ilmestyy oven taakse ja vie minut parempaan paikkaan. Kaikki, mitä jätin tekemättä viime viikolla, voin tehdä nyt. Ehkä se ensilumikin tulee.

Eihän se niin mene. Eihän tänään mikään ole toisin. Naapuri-Alepan nistitkin oli edelleen sekaisin ja pummivat tänäänkin röökiä. Eikä mikään muutukaan, ennen kuin teen itse asialle jotain. Mutta se on silti kaunis ajatus. Ajatus siitä, että tänään aloitan alusta ja nollapisteestä.

Viime viikko oli taas tolkutonta vuoristorataa, jonka jarrumies oli kännissä. Torstai-iltana romahdin, samasta syystä kuin viimeksikin. Näin ihmisiä, jotka toivoisin jo jättäneeni taakse. Perjantaina olin täysin lamaantunut kaikesta, en pystynyt nousemaan sohvalta. Nukuin kolmet päiväunet, koska ajattelin joka kerta, että ehkä herätessäni kaikki on toisin. No, ei ollut ei. Ei ole tänäänkään, mutta silti haluan taas ladata uskon tähän viikkoon. Ehkä nyt? Tiedän kyllä, että keskiviikkoon mennessä olen taas survival-moodissa ja ajattelen taas, että kunhan nyt selviäisi ensi viikkoon, mutta nämä pari päivää saa edes toivoa. Ennen sitä odotti aina viikonloppua kieli pitkänä, nyt se lähinnä ahdistaa. Eikö aina voisi olla maanantai?

Typerintähän tässä on se, että tiedän, TIEDÄN, ettei mikään muutu, ennen kuin itse teen jotain toisin. Tiedän, ettei tähän auta muu, kuin oikeasti tarttua itseäni niskasta kiinni, antaa pari litsaria naamaan ja ryhtyä toimeen. Silloin jokainen päivä voisi olla maanantai. Ei se kenestäkään muusta ole kiinni.  Joka maanantai hoen itselleni, että menneisyys meni jo, perheesi ei enää palaa luoksesi, exälläsi on jo parempaa seuraa, Volvosi kilometrilukema ei tuosta alene etkä kyllä itsekään muutu enää parikymppiseksi vaikka kuinka annat tukan kasvaa ja karistat kiloja.

Ystäväni ja terapeuttini, varmaan jo ne Alepan nistitkin, hokevat minulle koko ajan, että urpo, sinun on nyt vain unohdettava ja mentävä eteenpäin. Se on vain päätös, joka on tehtävä. Ja tiedän sen.

Ja joka maanantai päätän, että nyt! Nyt jää menneet menneiksi. Unohdan kaiken, mikä minut on tuhonnut, ihmiset, jotka ovat olleet minulle huonoja, teot mitä olen tehnyt. Tästä eteenpäin en enää ajattele viinanjuonnin tekemiä raunioita, vaan keskityn enemmän sen lopettamisen tuomaan hyviään. Joka maanantai suunnittelen antavani itselleni vihdoin anteeksi kaiken ja meneväni eteenpäin.

Niin päätin tänäänkin. 

Ehkä tällä viikolla?

”Aattele, kuinka pitkälle sä olet jo päässyt”, sanoi terapeuttini eilen.

No minäpä aattelen.

Tänään olen ollut 11 viikkoa selvin päin, jota minun tapauksessani voinee pitää saavutuksena jo itsessään. Painoa on tippunut yhdeksän kiloa ja viimeksi eilen sain kuulla olevani ”kuin uusi ihminen”. Se hivelee toki.

Joka päivä sitä silti toivoo, että asiat tapahtuisivat nopeammin. Että olisin jo huomenna kokonainen ihminen ja tämä kaikki, viime ajat ja viime vuodet, olisivat jo jääneet taakse. Että olisi helpompi hengittää. 

Kun lopetin läträämisen yllätyin itsekin siitä, kuinka pirstaleina tässä ollaankaan ja kuinka paljon asioita minulla onkaan vielä käsiteltävänä. Aluksi sitä tuudittautui siihen, että nyt kun en juo, niin ongelmat ovat taakse jäänyttä. Tänään ajattelen lähinnä, että nyt kun en juo, niin en ehkä luo enää lisää ongelmia. Mikä on toki hyvä alku.

Terapeuttini on seurannut minua viimeiset lähes kolme vuotta, jolloin vertaus hänen suunnaltaan on ihan paikallaan, joskin varmasti erilainen, kuin muiden tekemänä. Mutta siis toki olen paremmassa jamassa, kuin aloittaessani päätohtoroinnin. Mutta olenko hyvässä jamassa? En vielä. Ehkä kohta.

Mutta. Pakko se on itsellenikin välillä tunnustaa, että juu, olenhan minä aika pitkälle päässyt. Välillä on nimittäin ihan kiva piehtaroida muussakin, kuin vaikka itseinhossa, häpeässä tai säälissä.

Eli, katsotaanpa.

Ensinnäkin, olen herännyt kotoa viimeiset kolme kuukautta. En putkasta, en vääristä rappukäytävistä, kotoa. Olen paremmissa väleissä lapseni äidin kanssa, kuin aikoihin, ehkä koskaan. Ensimmäistä kertaa ikinä viihdyn itsekseni, omassa seurassani. En tarvitse ketään viereeni. Paitsi poikani. Jonka kanssa vietän enemmän aikaa, kuin koskaan aiemmin. Hylätyksi tulemisen pelkoni on jäämässä taka-alalle. En vihaa enää ketään enkä haluaisi olla katkerakaan. Olen alkanut antaa armoa myös itselleni. Nyt ensimmäistä kertaa työskentelen sen eteen, että saisin annettua itselleni kaiken anteeksi. Muille olen jo antanut. 

Pieniä ja isoja voittoja kaikki.

Tolkuton määrä työtä on toki vielä edessä. Mutta edistystä myös on se, että tiedän sen ja otan kaiken vastaan enkä piiloudu. Bring it on, mulla on itsetuntostetsoni! (Ihan oikeasti. Ostin stetsonin, joka päässä lähdin viimeksi tarttumaan härkää sarvista. Nyt se on sohvannurkalla ja laitan sen aina päähäni, kun alkaa kotona ahdistaa. Näytän typerältä.)

Tänään aion siis muistuttaa koko päivän itselleni, että kyllä, olen päässyt pitkälle. Ja olen itse asiassa ihan hyvä jätkä, jonka M-koon Voivod-paita ei kiristä. Olen mielestäni maailman paras isä. Äitini sanoo, että olen taas ”sympaattisen näköinen” kuten joskus aikanaan olin. Sopii minulle. Kaikkia näitä, ja monia muita ajatuksia, en aio odottaa siihen, että olen ehjä, näitä asioita olen jo tänään.  

Joskus omakehu haisee, mutta juuri tänään se tuoksuu Hugo Bossin Just Differentille.

PS. Mun terapeutti on i-h-a-n-a.

Olin juuri viikon verran kaksin poikani kanssa Etelä-Ranskassa, missä perheelläni on kämppä. En avannut sähköpostia kertaakaan, puhuin puhelimessa ainoastaan lapseni äidin sekä isoäidin kanssa. Olimme aidosti kaksin.

Otin turpaani Afrikan tähdessä, piirsimme dinosauruksia ja etsimme omatekoisten karttojen avulla pihasta ”Velhotärpän” kotipuuta. Kävimme eläintarhassa ja akvaariossa, pizzalla ja rannassa. Olimme aidosti kaksin.

Edellisviikkojen alhojen jälkeen ei tämä matka olisi parempaan väliin voinut tulla. Tuntuu, etten koko reissun aikana surrut sekuntiakaan. Lähetin jopa exälleni tekstiviestin ja terveiset rannalta, missä suunnittelimme menevämme naimisiin. Enkä tuntenut surua. Korkeintaan haikeutta.

Koska miten voi isä tuntea surua katsoessaan oman lapsensa kirkkaita, puhdasta onnea täynnä olevia kasvoja tämän heitellessä kiviä Välimereen? Tai kun tämä nauravin silmin ruokkii riikinkukkoa ranskalaisilla perunoilla?

Syytin pitkään itseäni lapseni elämän ja lapsuuden pilaamisesta ja perheen hajottamisesta. Tai no, oikeastaan syytin aluksi ex-vaimoani, koska oman peiliini katsomisen kanssa oli vähän niin ja näin. Lopulta ajattelin tuhonneeni kolme elämää. Kesti kauan hyväksyä ajatus, että voisimme oikeastaan olla kaikki onnellisia, vaikka elämä meni miten meni. Siis minä, poikani sekä myös lapseni äiti. Tämä viikko oli omiaan avaamaan tuota ajatusta. Siis ihan oikeasti, kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Olin Ranskassa onnellinen.

Palasimme kotiin eilen,  vein pojan takaisin äitinsä luo. Aiemmin se olisi surettanut ja laukaissut ahdistuksen. Ja ryyppäyksen. Nyt koin korkeintaan haikeutta. Aiemmin olisin lähtenyt baariin vetämään pään täyteen ja piiloutumaan tunteilta, nyt menin pitkälle kävelylle harmaaseen Kaivopuistoon ja tunsin edelleen olevani, jos en nyt ihan täysin onnellinen, niin ainakin onnekas.

En voi olla ajattelematta, kuinka tämänkin olisin voinut sössiä jatkamalla siitä, missä aiemmin olin. Olinhan onnistunut dokaamaan kaikki muutkin rakastamani ihmiset pois luotani, miksen sitä viimeistäkin siis? Yksi pysäyttävä asia, jonka vakavuuden tajusin vasta tänään, oli lapseni äidiltä tullut aamuinen viesti parin kuukauden takaa. Viesti, jossa tämä sanoi joutuvansa ensimmäistä kertaa miettimään, uskaltaako hän antaa lastani luokseni. Tuona aamuna olin herännyt putkasta, koska edellisenä iltana päässäni oli tapahtunut jotain käsittämätöntä ja olin heittänyt jalkapallon kokoisen kiven kebab-ravintolan ikkunasta sisään. Juuri tällä hetkellä kyseinen  aamu tuntuu kaukaiselta, ihan kuin sitä ei olisi olemassakaan, mutta silloin se oli totta.

Jos olisin jatkanut sillä tiellä, olisinko saanut kokea tätä onnellista viikkoa kaksin poikani kanssa Ranskassa?

Ehkä en.

Se on pelottava ajatus. 

Sori, olen pari päivää myöhässä. Isänpäivä oli jo sunnuntaina.

Minulla meni nämä pari päivää kerätessäni ajatuksiani viikonlopun jäljiltä. Kohtasin härän ja toin sen sarvet kotiin. Otin stetsonin päästäni. Sen jälkeen itkin lähes koko isänpäivän.

En oikeastaan tarkalleen osaa sanoa miksi. Luulen, että viimeaikojen tapahtumat yhdistettynä ensimmäiseen isänpäivääni, milloin heräsin yksin, hiljaisuuteen, nostivat monia ajatuksia pintaan ja sekoittivat niitä keskenään. Ehkä päällimmäisenä tunsin itseni valtavan yksinäiseksi.

Tiedän etten sitä ole, ainakaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Oikeastaan minulla ei pitäisi olla edes oikeutta valittaa. Minulla on valtava määrä hyviä ystäviä, saan tukea yli kaikkien rajojen, ja mikä suurinta, minulla on viisivuotias poika, joka rakastaa minua pyyteettömästi. Tuossa tuo nytkin soittaa ilmakitaraa sohvalla, eikä joudu edes kallistamaan ajatustaan sellaiselle aiheelle, kuin yksinäisyys. Toivottavasti ei joudu vastakaan.

Erotessani lapseni äidistä neljä vuotta sitten tuntui, että maailma romahti. Siltä tuli kipinä siihen yksinäisyyden tunteeseen, jota edelleen käsittelen. Terapeuttini mukaan, minulla on paha krooninen hylätyksi tulemisen pelko, joka heijastuu kaikessa. Tämän sai tuta etenkin entinen suhteeni sekä Majavabaarin henkilökunta. Sinnehän sitä oli helppo paeta, siellä ei ollut ikinä yksin.

Elin monta vuotta vihaten ex-vaimoani, koska syytin tätä perheeni hajottamisesta ja etenkin siitä, että menetän poikani lapsuuden. Tai ainakin puolet siitä. Tunsin itseni täysin hylätyksi. Join paljon ja usein. Se viha muuttui mustemmaksi koko ajan.

Meni pitkään ymmärtää, että oikeasti en vihannut ketään muuta kuin itseäni. Vihasin itseäni siitä, että asiat oli menneet kuten menivät. En ex-vaimoani, tai ketään muutakaan, ainoastaan itseäni. Vihasin sitä, millainen minusta oli tullut. En pitänyt peilikuvastani, joka muistutti minua siitä kaikesta, missä olin epäonnistunut. Tämän ymmärtämiseen ja ylittämiseen suurin lääke oli korkin kiinnittäminen, jonka kautta olen, kuten monesti olen sanonutkin, joutunut alkaa tutustumaan itseeni. Dokaamalla oli helppo siirtää sekä yksinäisyyttä, että sen kohtaamista ainakin seuraavaan aamuun. Viime kesä meni pitkälti niin, että ne päivät, joita en viettänyt poikani kanssa, vietin baarissa. Etten olisi yksin koskaan. Hah. Luulen, että olin yksinäisempi kuin ikinä.

Sivuhuomautuksena haluan kuitenkin sanoa, että koskaan en ole juonut poikani läsnäollessa. En edes saunakaljaa tai viinilasia.

Nyt, kun syksy on mennyt palasia keräillessä ja syttyneitä siltoja sammutellessa, huomaan suhtautuvani poikaani ja isänä olemiseenkin erilailla kuin aiemmin. Enää en sure hetkiä, jotka menetän lapsen ollessa äidillään, vaan nautin niistä, jotka vietämme yhdessä. Tuntuu myös, että annan lapselleni enemmän nyt, kun olen juomatta. Ja se aiempi raastava yksinäisyyskin oli suurimmaksi osin vain oman krapulaisen pääni sisällä. Nyt tiedän paremmin. Koska tuo juuri nytkin tuossa edessäni Hevisauruksen tahtiin moshaava pikkujätkä ei tule koskaan hylkäämään minua.

Olkoot tämä lupaus siis siitä, että en aio enää koskaan valittaa yksinäisyyttä. Koska se ei pidä paikkaansa. Jos ei muuta, olen edes itseni kanssa. Sitä en ole aiemmin tehnyt.

Terveisiä Nizzasta. Me lähdemme nyt katsomaan kenguruita. Minä ja poikani.

Härät ja niiden sarvet. Miksi niihin on niin vaikea tarttua?

Oli kyse sitten nuoremmasta vasikasta tai siitä isoimmasta sonnista,  kauhean vaikealta se tuntuu lyödä hanskat käteen ja lähteä ottamaan kiinni. Olen viime aikoina huomannut, että koolla ei ole väliä, kyse on vain ja ainoastaan siitä, että ryhtyy toimeen.

Vasikka on heikompi ja sen sarvet ovat pienemmät, mutta silti sen kimppuun käyminen on vaikeaa. Olen esimerkiksi noin viisi viikkoa suunnitellut soittavani ulosottovirastoon selvittääkseni asioitani, jotka ovat jääneet roikkumaan. Kyllä, jos dokaa ja sekoilee liikaa, siitä voi tulla myös taloudellisia ongelmia. Eikä ne poistu, vaikka lopettaa juomisen. Niitä ei voi pyyhkiä noin vain pois. Nyt kun vaan ottaisin tuon puhelimen kätöseen, saattaisin saada selvyyttä asioihin, sovittua niitä eteenpäin jolloin joku päivä ne olisi poissa päiväjärjestyksestä. Miksen soita?

Mieli haluaa välttää kaikki tilanteet, joista se ei pidä. Vaikka samalla mieli tietää, että sen pitäisi. Ja pääkoppa jopa vallan hyvin tietää, että tarttumalla tilanteisiin niitä pääsee (joutuu?) käsittelemään ja sitä myöten niistä pääsee yli, ohi ja eteenpäin.

Tällä viikolla olen päättänyt, että en voi väistellä enää. Ei ne asiat unohdu, jos ne lakaisee maton alle. Joten aion nyt heittää kaikki matot helvettiin ja pyyhkiä ne pölyt sieltä alta.

Aloitin PMMP:n keikalta. Tiesin, että itku tulee, mutten enää välittänyt. Menin keikalle itkemään. (Ja vähän tanssimaan. Mutta siitä ei puhuta. Koska miehet ei tanssi eikä sisusta.) Keikan jälkeen olikin mahtava fiilis! Näin! Yksi härkä kohdattu!

Tänään on luvassa se isoin sonni, minkä voin kuvitella. Juuri se, mitä pakenin edellisenä viikonloppuna, kaksi kuukautta sitten, koko kesän. Menen iltaan, missä tiedän kohtaavani ihmisen ja tämän seuralaisen ja tiedän tarkalleen miltä se tulee tuntumaan. Olen välttänyt tätä usean kuukauden ja alkuviikosta vielä ajattelin, että nyt jää suosiolla Floorit ja omituisesti nimetyt elokuvat väliin. Sitten päätin. Päätin, että anteeksi nyt vaan, mutta että vitut, minähän menen. Minut on kutsuttu ystävien toimesta mukaan, luvassa on paljon hyvää, enkä enää aio jättää mitään väliin oman historiani takia, vain siksi etten itse pystyisi sitä kohtaamaan.

Olen nyt useamman päivän kerännyt aseistusta tähän iltaan. Kävin lenkillä. Nukuin hyvin. Varmistin, että näppylähanskoissa on pitoa, lasson solmu on kireällä ja Stetsoni istuu päähän. Olen valmis. Tukka on ponnarilla.

Bring it on, härkä tänne, valmistaudu menettämään sarvesi!

Väitän, että tämän jälkeen ulosottovirastoon soittaminen on aika pieni ja surkea vasikka.

Kuluneet päivät ovat heitelleet huonosti kasvavia Movember-viiksiäni aikamoisessa myräkässä.

Pelästyin pahasti viime viikonlopun romahdustani. Yhtäkkiä tuntui, kuin olisin taantunut valovuosia sellaisiin mustiin hetkiin, joita yleensä koin kännissä. Olin nimittäin ehtinyt jo ajatella ja uskoa, että ne hetket olisi mennyttä, samaan tapaan kuin vaikka närästys, joka tolkuttomista shottiralleista aiheutui. Kun se sitten iski, pelotti. Että jaaha, tervehdys pohja, vanha ystäväin, tässä sitä taas ollaan. Taas toistan niitä samoja kaavoja, kuin aiemmin, ne näköjään jatkuvat, vaikka olenkin selvin päin.

Ehkä enemmän kuin tuota pohjaa, pelkäsin sitä, että miten tässä nyt käy. Edellinen kosketus nimittäin oli tullut silloin, kun vielä dokasin. Ja jolloin jatkotoimenpiteenä oli dokaaminen. En siis tiennyt miten tämä nyt menee, kun en voi ainakaan siirtää sitä oloa eteenpäin pullon kanssa. Pelotti, kun tiesi, että nyt tämän asian joutuu kohtaamaan.

Meni päivä. Meni toinen. Toki ahdisti, mutta niin kovin paljon vähemmän, kuin aiemmin oli näinä hetkinä ahistellut. Huomasin, että pääni työskentelee aika kovilla kierroksilla. Annoin sen työskennellä. Tein muutaman pitkän kävelylenkin. En mennyt töihin.

Ja kas, tänään on ihan taas hyvä fiilis. Samanlainen kuin oli viime viikollakin. Eli lauantainen romahdukseni ja se taantuma olikin vain hetkellistä, vain pieni takapakki tässä tunteiden myllerryksessä. Josta sain taas oppia jotain. Ja josta selvisin yli, koska en paennut tilannetta baariin tai edes sikiöasentoon sohvalle, vaan annoin aivokemioiden ja välittäjäaineiden myllertää ihan rauhassa. Mikä hienointa, nyt tiedän vastaisuudessa mitä tapahtuu ja mitä tehdä, kun romahdus seuraavan kerran tulee. Koska se tulee taas, se on varmaa.

Jos jostain saa voimaa, se on näistä hetkistä. Kun huomaa konkreettisesti menneensä eteenpäin. Sitä nimittäin uskoo taas itseensä aika paljon enemmän. Tiedän olevani taas tänään vahvempi, kuin olin viikko sitten.

Nyt vähän närästää, todennäköisesti siksi, että poltin tupakkaa viime päivät aika paljon. Mutta tiedättekö mitä? Ei haittaa. Koska tiedän, että se menee ohi yhtä nopeasti, kuin tulikin.

Niin kävi muuten viiksillekin. Leikkasin ne aamulla pois. Koska olihan ne nyt ihan naurettavat.

Tänään on 5.11.2012. Olen ollut selvin päin tasan kaksi kuukautta. Tämän blogin ensimmäinen teksti on kirjoitettu 17.9. ja sitä on luettu tähän päivään mennessä 10 481 kertaa.

Vaikka juuri nyt onkin surullinen ja hieman rikkonainen olo, tunnen silti valtavaa ylpeyttä itsestäni. Vaikka olen koko ajan ollut tietoinen, että tama päätös on tärkein ja ehkä suurin, jonka olen koskaan tehnyt, en ehkä silti olisi uskonut pystyväni tähän. Helppoa se ei ole aina ollut, luultavasti vielä vaikeampia aikoja on edessä, mutta juuri nyt, tänään, tunnen ylpeyttä.

Tämä blogi on ollut ystävien ohella avuista suurin. Rupesin alun perin kirjoittamaan soberismista itselleni, ja luen edelleen viikoittain kaikki tekstini läpi, jotta muistan millaisia tunteita olen käynyt läpi. En kuitenkaan milloinkaan olisi uskonut, millaisen suosion tämä ajatusteni purku saavuttaa myös muissa. Enkä etenkään sitä, miten paljon siitä suosiosta voi olla apua minulle itselleni tässä prosessissa.

Valtava kiitos siis kaikille lukijoille, kommentoijille, jakajille, ihmisille, jotka ovat soittaneet, laittaneet viestiä ja olleet yhteydessä. Kaikille teille.

Kiitos.

Huomenna tulee kaksi kuukautta täyteen selvin päin.

Samalla eilen tuli pahin romahdus vähään aikaan, oikeastaan elokuun alun jälkeen. Vaikka tiedänkin, että taas täältä jossain vaiheessa noustaan, tuntuu tämä romahdus pahimmalta aikoihin. Aiemmin olisin voinut hoitaa tämän juomalla, nyt en voi, vaan tiedän, että joudun kohtaamaan tämän.

Näin eilen ihmisen jota rakastan mutta joka ei rakasta takaisin.  Se on tunteista pahin. Se on lamaannuttavaa, koska sille ei voi mitään. Itselleenhän aina voi. Voin lopettaa juomisen, hoitaa päätäni terapiassa tai vaikka kirjoittaa tähän sanoja maailman tappiin asti, mutta toisen ihmisen mielelle en voi mitään.

Ihminen, jota rakastan, rakasti minua joskus. Tai ainakin se rakasti sitä Teemua, joka silloin oli. Lopulta kuitenkin se Teemu joi suhteen tärviölle, tuhosi mahdollisuuden hyvään. Tuhosi mahdollisuuden olla rakastettava. Sen jälkeen se Teemu joi lisää, koska oli vihainen itselleen. Lopulta se joi niin paljon, että ei enää itsekään uskonut voivansa olla rakastettava. 

No, onneksi, vaikkakin liian myöhään, se Teemu sentään tajusi laittaa korkin kiinni.

Rakkaus ei ollut kuitenkaan poistunut. Rakastan edelleen. En ollut onnistunut dokaamaan sitä tunnetta unholaan vaikka kuinka yritin. Sen sijaan onnistuin dokaamaan mahdollisuuteni saada vastarakkautta. Ajattelin naiivisti, että nyt kun lopetin läträämisen, olen uusi ihminen, joten totta kai kaikki muuttuu. Että minusta tulee heti parempi, komeampi, mukavampi, lihaksikkaampi ja että totta kai se rakastuu uudelleen.

Hah! Voiko itsekkäämpää ajatusta ollakaan?

Nyt joudun ensimmäistä kertaa elämässäni kohtaamaan sydämen särkymisen selvin päin. Siis niin, että joudun oikeasti käsittelemään asiaa, katsoa itseeni, ja yrittää kerätä sirpaleista ihmisen. Se tuntuu valtavalta urakalta. Jos totta puhutaan, tällä hetkellä se tuntuu mahdottomalta muurilta ylittää. Olisi niin helppoa vain jäädä turtana tämän seinän taakse matojen syötäväksi. Ja juoda. Voi pojat, että nyt joisinkin, jos voisin. Ja voinhan minä. Ja haluaisinkin.

Rakastaminen on yhtä musertavaa, kuin sitä ilman oleminen. Ja suuren elämänmuutoksen äärellä, jolloin pitäisi pystyä päästämään menneestä irti, on kauheaa tajuta, että siellä menneessä on silti jotain, jota haluaisi mukaansa, muttei voi sitä saada. Siitä kumpuava suru on niin valtavan kokonaisvaltaista, että en osaa sitä ainakaan vielä käsitellä. En pysty.

Toki, voisi kuvitella, että tämä on minulle ihan oikein, olenhan itse kaiken aiheuttanutkin. Mutta samalla kun olen alkanut tutustua itseeni uudelleen, huomaan miettiväni, että ei, mielestäni en ole ansainnut tätä.

Oikeastaan, oli itsekäs ajatus tai ei, mielestäni ansaitsisin tulla rakastetuksi.

Ihminen on hedonisti. Tai vähintäänkin utilitaristi. Haemme nautintoa ja nautinnon kautta onnea.

Huomaan marmattaneeni kovasti entisten ilojen ja fiilisten perään ja miettineeni mitä kaikkea menetänkään, kun ei korkki enää nasahtele tasaiseen tahtiin auki. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt enenevässä määrin myös kaikkia niitä iloja, joita olen sen myötä  saanut.

Hedonisti hakee nautintoja harmaaseen arkeen väkisinkin. Ja sallii niitä itselleen, ilman omantunnontuskia. Mikä aiheuttaa minulle hyvää, on hyvästä. Sitähän se ryyppäilykin oli. Halusin tuntea hyvänolon tunteita kaiken kaaoksen keskellä. Nyt, kun näitä joutuu hakemaan toisaalta, sitä huomaa tykkäävänsä tutuistakin asioista ihan eri tavalla.

Nautin esimerkiksi ruoasta aivan eri tavalla, kuin aiemmin. Haen jokaisesta kokkaamastani ateriasta jonkinlaista nautintoa, huomaan käyväni useammin ulkona hyvissä ravintoloissa syömässä.

Saan aiempaa suurta nautintoa uusista tavaroista. Vaikka ehkä materialistiselta kuulostaakin, on outoa miten paljon iloa voikaan saada esimerkiksi uudesta takista. Tekisi mieli olla ulkona koko ajan ihan vain siksi, että voisi pullistella tuossa naulakossa roikkuvassa uudessa Super Dryssa. Se oli kallis. Se on hieno!

Olin eilen Voivodin keikalla. Katsoin ja nautin keikan ja siitä irtoavat fiilikset sellaisenaan, sen sijaan, että olisin rampannut pyhän kolminaisuuden, baarin, tupakkapaikan ja vessan, väliä. Keskityin bändiin, tunsin lavalta tulevat vibat.

Pieniä asioita, mutta nautin niistä paljon enemmän kuin ennen. Tai ainakin nautin niistä eri tavalla.

Ehkä kuitenkin tärkein asia, josta olen oppinut nauttimaan, olen minä itse. 

Aiemmin en osannut olla yksin, se pelotti, nyt huomaan kaipaavani omaa rauhaa ja hiljaisuutta säännöllisesti. Sanovat, että laiskuus on yksi hedonismin iljettävistä ilmentymistä. Paskat, vastaan. Sallin itselleni laiskuuden, koska nykyään nautin saada olla itsekseni tekemättä mitään järkevää. Asia jota en ennen osannut. Ainakaan ilman suljettuja verhoja ja pornosivustoja.

Hedonismin paradoksi on teoria, jonka mukaan nautintoa ei voi saavuttaa pyrkimällä siihen suoraan. Että suurimmat nautinnot tulevat yllättäen, suunnittelematta. Kun katson omalla kohdallani isompaa kuvaa, on tuo teoria toteutunut. Lopetin ryyppäämisen, joka oli minulle hedonismin ruumiillistuma, ja nyt huomaan olevani paljon onnellisempi, kuin aiemmin.