Kumpikohan pidentää ikää enemmän, nauru vai alkoholista luopuminen?

Olen nimittäin huomannut, että elämässäni on ollut huomattavasti vähemmän naurua viinasta luovuttuani. Tiedättekö? Sellaista räjähtävää, hysteeristä räkätystä, kun tulee kuset housuun ja siiderit sieraimista. 

Sitä kaipaan.

Kun on selvin päin, noita hetkiä on selkeästi vähemmän. Taas kerran muistelen haikein mielin niitä nousuhumalan tunteita, joissa mieli on herkässä, kaikki huutavat kovaan ääneen tarinoitaan toistensa päälle, juoma virtaa ja ilo raikaa. Olen edelleen melko varautunut noissa illanvietoissa, hetkissä ja paikoissa, en edelleenkään osaa heittäytyä mukaan. Se ei tunnu luontevalta.

Kyse ei ole siitä, ettenkö yrittäisi. Yritän käydä paljon ulkona, olla ystävien seurassa, nauttia hetkistä ja  tunnelmista, mutta edelleen, lähes kahden kuukauden jälkeenkin, jään taka-alalle. On vaikeaa asettaa itsensä täysin samaan riemun maailmaan muiden kanssa, kun ajatus laukkaa eri tavalla. Usein huomaan lähinnä miettiväni, että missähän vaiheessa voisin lähteä kotiin täältä, sen sijaan, että eläisin esimerkiksi vallitsevassa hetkessä. Tuntuu, että sellainen luonteva ilo on edelleen hieman lukkojen takana, eikä tolkuton määrä vissyä ja kahvia sitä ovea avaa.

Vaikka moni asia taannoisissa humalatiloissani ei ollut oikeaa minua, tai ainakaan sitä joka haluasin olla, nauru ja hetken riemu oli aitoa. Aina. Se oli ehkä lopulta se ainoa asia, mikä kännäyshommissa teki minulle oikeasti hyvää ja antoi aitoa voimaa.

Ne syyt, miksi join alunperinkin, tuntuvat vieneet aidon sisältä kumpuavan ilon pois. Sellaisen viattoman ja vilpittömän ilon. Vaan ennen en sitä tajunnut, koska ryypäämällä sain sen aina hetkeksi takaisin. Tekohengitin.

Nyt, kun ei enää suo itselleen hetken iloa Jägermeisterin  suoman itsepetoksen avulla, pitää siis opetella nauramaan ihan oikeasti. Aidosti. Sisältäpäin.

Aloitin harjoitukset luuppaamalla Dumb & Dumberin lumipallokohtausta ja katsomalla Monthy Pythoneita repeatilla. Kuuntelin pari päivää sitten jopa Sleepy Sleepersia ja googlasin hakusanat ”funny jewish jokes”.

Ehkä se nauru ja riemu sieltä jostain taas löytyvät. Tärkeintä on kuitenkin jo se, että ymmärrän etsiä.

Ai niin. Mitä yhteistä on juutalaisella ja kovettuneella nännillä?

- Molemmat katoavat kuumassa suihkussa.

AHAHAHAHahahahhahHAHAHAHhahahahahaHAHhahahahahahaaaaaaggh!

Olen yksin kotona. Mieleni tekisi juoda viinaa. Paljon viinaa.

Tänään on ensimmäinen kerta, kun joudun ihan oikeasti hillitsemään itseäni. Poltan tupakkaa ketjussa ja yritän pitää ajatukseni muualla tekemällä sanaristikoita.

Tuntuu, että kohta kaksi kuukautta ilman viinaa on mennyt pää pystyssä valtavan ylpeyden voimalla, kanssaihmisten tuella ja suurella päättäväisyydellä ilman, että on tarvinnut pysähtyä miettimään. Matkalle ei oikeastaan ole vielä kertaakaan osunut aidosti hetkeä, jolloin olisin epäillyt itseäni tai sitä, etteikö soberismi olisi oikeasti ollut ainoa hyvä ratkaisu mitä olen ehkä koskaan tehnyt.

Paitsi nyt.

Nyt tekisi mieli vetää raivoisat viinakännit. Sellaiset, joista tietäisin, että tästä ei  hyvä seuraa. Sellaiset jotka vedin syyskuun viidentenä. 

Voisin lähteä Majavabaariin Kallioon, unohtaa hetkeksi kaiken, voisin itkeä ja nauraa. Tavastialla olisi Therapy?, jonka tahdissa voisin muistella yläaste-aikoja, kompuroida ja laulaa.  Lopuksi voisin lähettää vaikka vähän tekstiviestejä entisille kumppaneilleni ennen sammumista olohuoneen lattialle Fleetwood Macin Rumoursin soidessa kellonaikaan nähden vähän liian lujaa.

Miksi? Mistä tämä olo nyt tuli?

Aloin miettimään. Ymmärsin, että tässä sobersimissanihan on oikeastaan kyse pienestä kuolemasta, vanha minänihän on monella tapaa kuollut. Samaten olen menettänyt yhden hyvän ystävän ja lojaalin kumppanin, viinan. Kuolema ja menetys aiheuttaa aina trauman ja trauma vaatii hoidon.

Traumaattinen kriisi jaetaan usein neljään tai useampaan vaiheeseen. On sokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja uudelleen suuntautumisen vaihe.

Sokkivaiheessa tapahtuman ikään kuin kieltää, sulkee tunteet pois ja painaa eteenpäin kuin mikään ei tuntuisi miltään. Reaktiovaiheessa mieli alkaa pikkuhiljaa tunnistaa tapahtuneen ja yrittää rakentaa siitä kuvan. Esiintyy outoja tuntemuksia, saattaa tuntua siltä, että sekoaa. Käsittelyvaiheessa ihminen tiedostaa kriisin aiheuttamat muutokset ja alkaa usein pohtia omaa identiteettiään ja hyväksyä tapahtuneen.

Olen menettänyt hyvän ystäväni alkoholin. Luulisin, että sokkivaihe alkaa olla nyt ohi. Se on mennyt jossain buustauksessa ja hyvän olon hehkussa. Seuraavaksi päälle iskee reaktio. Yritän tajuta, mitten tämä kaikki vaikuttaakin tulevaan, menneeseen, nykyhetkeen, kaikkeen. Sen jälkeen alan käsittelemään asiaa.  

Viimeisenä tulee uudelleen suuntautumisen vaihe. Tässä vaiheessa “tapahtumasta tulee merkittävä osa omaa elämäntarinaa, mutta se ei enää hallitse tunne- ja ajatusmaailmaa. Tapahtuma ei enää kuluta omaa mielenterveyttä, vaan on saattanut tuoda jopa lisää voimavaroja.”

Kuulostaa lohdulliselta. Tällä ajatuksella huomiseen. Terveisiä Majavaan, en tule tänään.

En pidä muistoista.

En pidä siitä, että kuunnellessani lempimusiikkiani joudun miettimään sen herättämiä muistoja menneistä hetkistä. En pidä siitä, että joka kerta matkatessani esim. Tampereelle muistelen väkisin siellä viettämiäni aiempia aikoja, tai siitä, että omalla mökilläni istuessani muistelen millaista siellä oli, kun ei ollut yksinäistä.

En koskaan katsele vanhoja valokuvia, niistä tulee paha mieli. Kävelin taannoin kaikkien vanhojen kotitalojeni ohitse aamukävelyllä. Siitä tuli paha mieli. Joka kerta autooni istuessa muistelen päivää, jolloin sen ostin ja ajelin kaupasta suoraan Kaapelitehtaalle. Siitä tulee paha mieli.

Olisipa helppoa jos ei muistaisi.

Sanotaan, että muistot tekevät meistä sen mitä nyt olemme. Jos se pitäisi paikkansa, minä olisin 89 kiloa painava viinapullo. Koska tuntuu, että suurin osa muistostani liittyy myös aina ryypiskelyyn. Ainakin jollain tavalla. Häistäni muistan parhaiten hyvät bileet. Sen päivän onnentunteen yritän unohtaa. Lapseni syntymästä muistan parhaiten maailman huonoimmat varpajaiset. Vauvavuosista tuntuu, etten muista mitään. Viime kesistä muistan parhaiten sen, että Sauna Open Airissa oli varmaan ihan kivaa ja hyvät kännit. Ja että Karmarockissa 2010 satoi kaatamalla. Ja oli hyvät kännit.

Kun aloittaa Uuden Elämän (karmea klisee, mutta sitähän tämä kaiketi on), alkaa edellistään katsomaan aika kriittisin silmin. Ja huomaa myös miten paljon oikeasti haluaisi unohtaa. Tai no, oikeastaan haluaisin, ettei monia asioita olisi ikinä tapahtunut, mutta koska se ei ole mahdollista, haluaisin edes saada ne pyyhittyä pois mielestäni. Koska ne entiset elämät tekivät sen entisen minän, josta en enää pidä.

Kuulen jo huutelua siitä, kuinka jokaisen on kannettava oma ristinsä, nukkuttava sängyssä jonka petaa, niitettävä sitä mitä kylvää ja blaablaa. Juujuu, tiedetään. Mutta kun minä en haluaisi. Kontrasti vanhan ja uuden minäni välillä on niin iso omassa päässäni, että haluaisin unohtaa kaiken tapahtuneen ja siten aloittaa alusta ja muistaa vain tämän hetken.

Entä sitten kaikki hyvät muistot? 

Taisin ryypätä ne unholaan. 

Ironista, eikö?

44 päivää. Niin pitkään siihen meni, että ensimmäinen ihminen tuli kutsumaan juomattomuuspäätöstäni typeräksi. Kertoi myös, että turhaahan tämä touhu on kun kuitenkin taas kohta olen pullo suussa ja huijaan siis vain itseäni. Uhosi vielä kääntävänsä pääni henkilökohtaisesti, jos ei muuten mene  kohta kossu takaisin kurkkuun.

Vaikea sanoa kuinka suhtauduin asiaan. Jos en tuntisi ihmistä, olisin voinut ottaa sen huumorillakin, mutta kun tuttuja ollaan ja ihan tosissaan se oli. Tilanne meni ohi hölmöhköllä naurahduksella ja vaivautuneella ilmeellä. Koska siltä tilanne juuri tuntui, vaivaannuttavalta.

Entä jos tyyppi olikin oikeassa?

Entä jos kuitenkin tässä vain kusen itseäni linssiin? Koska, kuten aiemmin olen sanonutkin, kyllähän minä siitä ryyppäämisestä nautin ja paljonkin. Minkä ihmeen takia kiellän sen siis itseltäni? Enkö voisi ratkaista viinaan liittyviä ongelmiani toisella tavalla? Varsinkin kun ongelmani eivät varsinaisesti viinaan edes liity, enemmänkin henkiseen olooni yleisesti. Enkä kyllä voi sanoa ongelmieni poistuneenkaan sen myötä, kun korkki sujahti kiinni.

Samalla kun oloni on parantunut niin fyysisesti kuin henkisestikin, on mieleen alkanut hiipiä ajatus, että miksen voisi tuosta nyt muutaman naukkaista. Koska itseanalyysini on viime aikoina noussut ihan uudelle tasolle, miksen muka olisi oppinut käyttämään jo viinaakin kohtuullisemmin? Voi olla, että jos nyt menisin baariin ja vetäisin kupolin nurin, olisi oikeasti aika kivaa, rakastaisin kaikkea ja hyvässä lykyssä heräisin jopa kotoa, enkä esimerkiksi entisen kumppanini rappukäytävästä. Koska jos totta puhutaan, mieli tekisi aika paljon.

Mutta. Yhden olennaisen asian olen huomannut tässä kuluneina viikkoina.

En tarvitse känniä mihinkään. 

Ongelmiani se ei poistaisi, korkeintaan lisäisi. Oloni on parempi kuin pitkään aikaan, sitäkään tuskin viina edelleen paremmaksi saisi. Ystäväni puhuvat minulle edelleen ja pitävät yhteyttä, vaikken kännissä olekaan. Ainoa, mihin täsmäkänni ehkä auttaisi, olisi saamaan tamperelaiset stripparit näyttämään hieman paremmilta. Koska muistaakseni ne ei ole aiemmin olleet ihan niin rumia ja huonoja, kuin viime viikonloppuna, kun olin ensi kertaa tankobaarissa selvin päin. 

Eli kusetin sitten itseäni tai en, ajattelin nyt kuitenkin pitäytyä tällä hyväksi havaitulla linjallani. Eiköhän jostain ihan kohtuullisen näköisiä tanssijoitakin löydy. Eli sori vaan Jone.

Ja jos tämä päätös on typerä, niin ainakaan mikään aiempi typerä tekoni ei ole tuntunut näin hyvältä. 

Nyt tulee hätähuuto. Tuleva viikonloppu nimittäin pelottaa. Paljon. Liikaa.

Viikonloppuna Tampereella järjestetään vuosittainen Musiikki & Media –tapahtuma ”musiikkialan ammattilaisille”.

Antakaapa, kun kerron hieman Musiikki & Mediasta. Tai MusaMesosta, kuten entinen rakas kollegani Tiina Vuorinen viikonloppua tapasi kutsua. Kerran vuodessa Suomen musiikkialan silmäätekevät ja –tekemättömät kokoontuvat Tampereelle hotelli Ilvekseen viikonlopuksi ”verkostoitumaan” ja ”paneloimaan”. Eli siis juomaan naurettavat määrät viinaa ja, no, paneloimaan. Sadat kädet taputtelevat satoja selkiä, tuhannet käyntikortit vaihtavat omistajaa vain unohtuakseen maanantaihin mennessä ja hyvässä lykyssä musiikkiala saa yhdeksän kuukauden päästä luontevaa jatkoa uuden sukupolven syntyessä.

Olen viettänyt viimeiset noin kymmenen vuotta joka lokakuu yhden viikonlopun Tampereella. Tapana on ollut sammuttaa virta aivoista viimeistään siinä Lempäälän kohdalla ja heittäytyä virran vietäväksi, sekoilun ytimeen. Kerran hukkasin hotelli Ilveksen seisoessani sen pihassa. Kerran maksoin strippibaarissa sylitanssin käyntikortilla. Viime vuonna sain porttikiellon kebab-ravintolaan. Aina on ollut hauskaa.

Nyt lähden Tampereelle, MusaMesoon ja useina vuosina tutuksi tulleeseen tankobaari Pussycatiin täysin erilaisista lähtökohdista.

Ensinnäkin edessä on todennäköisesti yksi tähän asti suurimmista koetinkivistä soberismini kannalta, onhan ympärilläni jokunen sata ammattiryyppääjää ja Ilveksen yökerhossakin esiintyy Petri Nygård.

Toisekseen, pelottaa tavata kaikki sellaiset ihmiset selvin päin, jotka aiemmin on tavannut ainoastaan päissään tai todella päissään.

Kolmanneksi, olen menossa ensimmäistä kertaa elämässäni selvin päin strippibaarin. Awkward boner alert!

Olo on sellainen, kuin tuleva viikonloppu olisi ne ensimmäiset iltani ilman viinaa baarissa, mutta ainoastaan potenssiin tuhat. Ehkä satatuhatta. Juuri, kun olin kuvitellut alkaneeni hiljalleen tottua olemaan ihmisten seurassa uudella tavalla, tuntuu siltä, että meikäläinen heitettäisiin leijonien kitaan. Areenalle, missä keisareina on isomäet ja juhakoivistot päättämässä yhdellä peukalonliikkeellä kohtalostani.

Mutta. Onneksi gladiaattoreillakin oli kaksi tapaa välttää kuolema; Armahdus tai taistelu.

Jokaisen taistelijan, miekkamiehen, tärkein ase on henkinen yliote. Yliote ja jopa ylimielisyys, jolla lähteä otteluun. Minä olen parempi, kuin tuo leijona. Minulla on yliote.

Samalla ajatuksella lähden perjantaina Tampereelle. Minulla on yliote. Minä olen vahva. Minä voitan.

Silti, varmuuden vuoksi, olkoon tämä kirjoitus julkinen armonpyyntö Suomen musiikkialalle:

Säästäkää minut leijonilta.

Ave imperator, morituri te salutant

Facebook. Helvetinkone.

Eikä pelkästään toki Facebook, vaan sosiaalinen media yleensä. Oli se sitten mikä tahansa googleplussa mitä käyttääkin, kyseessä on aika pelottava peili itsestä.

Keräsin rohkeutta alkaa käymään omaa aikajanaani läpi viimeisen parin vuoden ajalta, klikkasin auki maaliskuun 2010, luin hetken ja lopetin. Ei Saatana. Vaikka tiedän sen olleen minä, en silti tunnistanut itseäni. Alkoi melkein etoa, oksettaa, ahdistaa. 

Maaliskuussa 2010 masennukseni puhkesi täyteen mittaansa. Toki se oli ollut tuolla vatsanpohjassa jo kauan, mutta tuolloin se ikään kuin pullahti ulos kokonaisena jööttinä eteeni. Ja etenkin kaikkien muiden eteen. Siitä piti huolen Facebook.

Kun on masentunut, ei osaa katsoa itseään ulkopuolelta. Elää kuplassa. Ja (näköjään) suoltaa sieltä kuplastaan kaikkea oloaan ulos niin, että kanssaeläjät joutuvat tahtomattaankin mukaan. Tuolloin pari vuotta sitten silloinen tyttöystäväni haukkui minut tuon tuosta lyttyyn naamakirja-käytöksestäni ja siitä kaikesta oksentamisesta, mitä kaikkien eteen suoritin. En suostunut kuuntelemaan, loukkaannuin verisesti ja haistatin vitut, kyseessähän oli minun oma Facebookkini. ”Ei oo pakko lukee!”

Nyt kun omia vanhoja päivityksiään selasi, en ihmettele yhtään läheisen reaktioita. Olenhan ollut täysi ääliö. Näköjään.

Eli sori Beibi, olit oikeassa. 

Ja Alec. Ja Tuulas. Te myös. Kiitos, että yrititte edes.

Toki, sosiaalinen media on ollut myös hieno kumppani. Kun olen ollut useamman vuoden lähes alasti masennukseni kanssa Fesessä (ai että mä muuten vihaan tuota sanaa. Tosin ”Feissari” on vielä pahempi), on vähintäänkin ollut itsestään selvää olla vaatteitta tämän uudenkin elämän kanssa. Samalla, kun moni on sitä mieltä, että avoimuuteni on typerää, vaarallista, narsistista ja huomionkipeää, on vähintään yhtä moni ihminen kiitellyt. Toivottavasti useampi. Jos masennuksen suoltaminen julkisesti on ollut jonkinlainen terapian muoto, samaa voi sanoa paremman olon ilmaisusta.

Ehkä minä parin vuoden päästä luen lokakuun 2012 päivityksiä ja hymyilen. Toivon silloin tunnistavani itseni näistä hetkistä ja oloista.

Eli jätänpä tähän varmuuden vuoksi terveiset itselleni:

Hei Teemu sieltä tulevaisuudesta! Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin! Ethän ole juonut viinaa, ethän? Ainakaan paljoa? Vieläkö sinulla on vammainen tukka, vai oletkohan jo ymmärtänyt käydä parturissa?

Muista, että sinulla oli ihan hyvä olo pari vuotta sitten. Ja hienot uudet Vansin lenkkarit.

Kaikkea hyvää, älä sekoile, ole kiltti äidille ja muista syödä terveellisesti!

Terveisin,

Menneisyytesi

Tänään on kansainvälinen epäonnistumisen päivä.

“On todettu tosiasia, että epäonnistuminen on yksi menestyksen kulmakivistä elämän joka osa-alueella. Epäonnistuminen on ennen kaikkea oppimiskokemus ja sen kautta saatu oppi on korvaamaton voimavara. Epäonnistumisen ei saa antaa viedä osaajilta uskoa ja rohkeutta rakentaa omaa elämäänsä ja yhteistä maailmaamme. Eikä epäonnistumisen saa missään nimessä antaa viedä tarmoa nousta ylös jaloilleen kerta toisensa jälkeen — ja yrittää uudelleen.”

Epäonnistumisen päivän manifesti on lohdullinen ja sen perimmäinen ajatus on asia, joka on ollut mielessä paljon viime aikoina.

Ehkä raastavin epäonnistumisen tunne tulee parisuhteista. Niihin kun sisältyy aina paljon toivoa ja haaveita. Olen epäonnistunut pitämään perheeni ja avioliittoni kasassa enkä ole onnistunut rakentamaan toimivaa parisuhdetta sen koommin. Oppimiskokemuksia molemmat? Varmasti.

Olen epäonnistunut pyytämään apua silloin, kun olen sitä eniten tarvinnut ja kaivannut. Opiksi on otettu kyllä juu.

Työssäni epäonnistumisen hetkiä on paljon, vaikka kokonaisuutena näenkin tehneeni enemmän oikeita ratkaisuja. Oppimiskokemuksia? No aivan taatusti.

Viinanjuonnissa epäonnistuin lopulta aika verisesti, toivon kuitenkin oppivani siitäkin jotain.

Olen epäonnistunut lisäksi kuntoilussa, lukion lyhyen matematiikan tilastotieteen kurssissa, ja käsikranaatin heitossa. Oikeastaan ainoa syy miksi tallaan tätä planeettaa edelleen, on luutnantti Pekka Rytkölän nopea toiminta heitettyäni kovan käsikranaatin, sokka irti, vain noin kahden metrin päähän itsestäni. Olen epäonnistunut myös ainakin asuntokaupoissa, huonekasvien hengissä pitämisessä  ja pinaattilättyjen valmistamisessa. Oppimiskokemuksia kaikki tyynni.

Mutta.

Olen onnistunut olemaan selvinpäin jo 37 päivää.

Oppimiskokemus?

Elämäni suurin.

Tässä on sattunut hassu juttu länkytellessäni viinan lopettamisen psyykkisistä vaikutuksista.

Kuin varkain on jäänyt huomaamatta, kuinka paljon korkin sulkeminen on vaikuttanut itseeni fyysisesti.

Olen aina ollut vähintäänkin pyylevä. Tai ainakin turvonnut. Olen vuosia kantanut ylpeänä lempinimeä ”Keikkaläski”, jonka ystävällisesti edustamani artistit minulle joskus antoivat. Paino on ollut kutakuinkin siinä sadan kilon paikkeilla, posket ovat pullottaneet nätisti takaapäin  ja ylhäältäpäin katsoessani en ole aikoihin nähnyt sukupuolielimiäni levossa.

Kävin vaa’alla ja pöllämystyin. Painan 91 kiloa. Neuvolapunnitus. Peilissäkin on joku uusi tyyppi. Sen lisäksi, että paino on lähtenyt katoamaan, minulla on energiaa aivan uudella tavalla. Pitkästä aikaa tunnen itseni fyysisesti hyvinvoivaksi, jaksamiseni on aivan uudella tasolla ja nukun paremmin kuin koskaan. Närästyskin on kuin muisto vain.

Joitain vuosia sitten baarissa havahduin siihen, että poliisi laski kätensä olkapäilleni ja pyysi mukaansa. Tietämättä mistä oli kyse, minut vietiin viereiseen huoneeseen, missä odotti vähintään pataljoonan verran lisää poliiseja. Minut kuulusteltiin ja kuvattiin ja lopulta sain kuulla, että lähistöllä on tapahtunut rikos, jonka tuntomerkkeihin sovin. Nuo tuntomerkit olivat ”kalju ja lihaksikas mies”. Nauratti. Minähän olin lihava. Tapahtuneelle hihiteltiin kavereiden kanssa vuosia ja siitä tuli legenda. Minä olin virallisesti ”Kalju ja lihaksikas mies”.

Ylipainoni ei koskaan ole haitannut minua. Olen kokenut sen aina olennaiseksi osaksi itseäni ja minuuttani. Nyt kun on lähtenyt maha pakenemaan, mietin tänään että menetänkö jotain olennaista itsestäni tässä samalla. Jos en voi olla enää kalju ja lihaksikas tai keikkaläski, kuka minä sitten olen?

Aika nopeasti kuittasin ajatuksen totaalisen vammaiseksi. Fysiikka ei tee minua, minä teen minut. Ja jos nautin tällä hetkellä olostani, ei muulla ole väliä. Etenkään lempinimillä.

Näin tänään aamulla muuten myös peniksen, kun katoin alaspäin.

Olin aina ajatellut, että tunteet tuntee moninkertaisena kännissä.

Jos rakastaa, rakastaa kuin koko maailma olisi vaaleanpunainen ja jos vihaa, vihaa silmittömästi ja perinpohjaisesti. On vain ääripäitä.

Ajattelin aina, että jos on vähän päissään, sitä tuntee jotenkin rehellisemmin ja uskaltaa myös osoittaa ne tunteet paremmin, kuin ujostellen vesiselvänä. Ja että se on ihan ok ottaa muutama (ehhehhehehe) viina ja siideri, ennen kuin alkaa tunteistaan puhumaan, ne kun on helpompi silloin pukea sanoiksi. Voi herrani Saatana kuinka väärässä olen ollutkaan.

Suomalainen entinen palkkasotilas Marco Casagrande on sanonut, että elämän ainoat absoluuttiset asiat ovat rakkaus ja sota. Nuo kaksi asiaa kun levittää eteensä ja vetää pullon Jägermeisteria, muuttuu molempien merkitys. Se on oikeastaan ihan sama laitatko näiden tilalle vaikka surun ja himon tai pekonin ja banaanin, kaikki asiat muuttavat muotoaan kännissä.  Toki, ne moninkertaistuvat, mutta menettävät usein myös alkuperäisen merkityksensä. Surusta tulee vihaa, himosta rakkautta ja pekonistakin kokonainen porsas.

Nyt kun olen ollut selvin päin, tunteet ovat olleet erilaisia. Aidompia? En osaa sanoa, mutta rehellisempiä ainakin. Monia fiiliksiä on joutunut käymään läpi täysin toisella tavalla, kun ei ole voinut paeta niitä baariin. Se ei toki ole ollut kovin helppoa, mutta ah, niin avartavaa. Aiemmin olen esimerkiksi osannut tuntea todella sysimustaa vihaa, joka nyt tarkasteltuna tuntuu lähinnä turhalta. Viha on muuttunut välinpitämättömyydeksi. Rakkaus taas on nyt tuntunut paljon aidommalta. Puhtaammalta. Oikealta.

Olen rakastanut ystäviäni enemmän kuin koskaan. Perheeni tuntuu läheisemmältä kuin aikoihin. Ja niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin, jopa oma poikani tuntuu rakkaammalta. Ehkä siksi, että nyt tiedän antavani tälle enemmän, kuin aiemmin. Kuten varmaan muillekin.

Kävin viime viikolla treffeillä. Siis ihan aikuisten ihmisten treffeillä, ensimmäistä kertaa sitten täytettyäni 17. Se tuntui ihmeelliseltä. Sen lisäksi, että kiinnostus vastapuoleen piili jossain muussa, kuin siinä, että pääseeköhän sitä aamuyöstä ähertämään tuon rintaliivejä auki, tunsin itseni aivan uudenlaiseksi ihmiseksi. Rehellisemmäksi kuin aikoihin, ehkä koskaan.

Kaiken tämän myötä olen herännyt rakastamaan elämistä uudella tavalla. Tykkään siitä nykyään ihan päivittäin, enkä vain silloin, kun on pullo suussa. Ja mikä tärkeintä, olen hieman taas alkanut rakastaa itseäni. Pitkästä aikaa.

Ja pekonikin muuten maistuu nykyään paremmalta.

Ensimmäinen kuukauteni selvinpäin on takana. 

Taputan hieman itselleni. Hyvä minä. 

Soberismia-blogia on luettu parissa viikossa lähes 5500 kertaa. 

Taputan hieman teille. Hyvä te.

Koska olen edelleen Berliinissä, lähden nyt palkitsemaan itseni havinaisella herkulla, KitKat-suklaapatukalla. Niitä kun ei saa enää Suomesta. Tai siis, huhu kertoo, että kuulemma Lidlista saisi, mutta minun etelä-helsinkiläistä porvaritakamustani ei kyseiseen kauppaan saa. Hyvää viikonloppua!

Terveisiä Berliinistä.

Taas yksi pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri miehelle.

En ole koskaan oikeastaan ollut se pahin ulkomailla törpöttelijä matkustellessani (nyt kuulen työkavereiden naurunröhötyksen tänne asti, joku varmaan makaa jo lattialla kippurassa vatsaansa pidellen), mutta silti, eilinen ilta tuntui hyvältä selvitä läpi. Kolmen bändin keikka, dönerit ja litratolkulla vissyä. Loppuillasta heittäydyin villinä Kreuzbergin yöhön ja join yhden Fantan.

Ulkomailla ryyppääminen oli aina jotenkin erilaista. Jotenkin muualla, kuin kotona ollessa, sitä oli hieman tietoisempi itsestään kännissä, tuntui helpommin siltä, että on suurennuslasin alla. Suomessa kun juodaan, niin se on kuitenkin ihan normaalia ja täysin sosiaalisesti ookoo mennä nelinkontin pitkin Kallion katuja oksennus suunpielessä ja nukkua yönsä Ruttopuistossa, mutta ulkomailla vastaavasta tulee heti vähän syyllinen olo.  (Tallinna muuten ei ole ulkomaa.)

”Is it true that you Finnish people are very big drinkers, yes?”

Kyseinen ystävällinen keskustelunavaus tuli eilen mukavan saksalaisen nuoren miehen suusta. Vastattuani tälle, että sori vaan, mutta mää en juo, alkoi tolkuton polemiikki. Siis että miten voi tuollainen suomalainen heviurpo olla täällä kaljan luvatussa maassa keikalla, eikä juo? Kaljahan on täällä limpparia halvempaa! Meillä on Oktoberfest! Sä olet SUOMESTA! Ilmeisesti jossain Isossa Totuuden Kirjassa lukee punaisella tussilla isoin kirjaimin, että suomalainen juo. Aina. Ja paljon. Etenkin paljon.

En toki viitsinyt korjata, että olisitpa kuule nähnyt minut kuukausi sitten vaan yritin sönköttää, että kyllä me muutakin osataan, kato nyt noita bändejäkin vaikka. ”No mutta nekin on kännissä! Eihän suomalaiset soita heviä selvin päin! Kato ny!”

Olin ilmiselvästi hävinnyt keskustelun jo alkuunsa. Mielikuva meistä on se, että me juomme ja se juominen määrittää kaiken mitä teemme. Ja koska mielikuva on juurtunut syvälle, siitä on tullut totuus.

Sitten sen tajusin. Ihan samalla tavallahan minä itsekin ajattelin ennen. Minä itse ruokin sitä stereotypiaa itsestäni ja toteutin sitä, koska ajattelin, että niin asia kai nyt sitten on. Mielikuva itsestäni viinaa vetävänä ääliönä oli juurtunut niin syvälle, että siitä oli tullut totuus.

Ne bändit muuten soittivat täysin selvin päin.

Olen töissä musiikkialalla.

Selittää paljon, eikö?

Alalla, joka oikeastaan elää ja hengittää monella tapaa alkoholista ja päihteistä. Luomisprosessi, joka on elinehto koko alalle, on vahvasti liitetty aina päihteisiin. Tapahtumat lähes poikkeuksetta tapahtuvat baareissa. Alan sisäiset tilaisuudet perustuvat drinkkilippujen määrään. Jossain vaiheessa aloimme ystäväpiirissämme jopa kutsumaan ryyppäämistä ”musiikkihommiksi”. Se kun tuntui helpolta oikeutukselta lähteä vaikka tiistaina, keskiviikkona ja torstaina baariin. ”No siis kato töissähän tässä ollaan, juujuu.” Ajattelin myös, että kotona ehkä ymmärretään paremmin. No, ei ymmärretty.

Itsehän siis olen korkeintaan yhtä luova, kuin Personal Demons huonona päivänä, mutta ympärilläni on valtava määrä hienoja ihmisiä, jotka luovat. Ja juovat. Heidän hengentuotteillaan olen elättänyt itseni viimeiset 13 vuotta. Olen aina ajatellut, että koska ympäristöni on mitä on, pysyäkseni siinä kiinni on myös minun velvollisuuteni lähteä juomaan vähintään kymmeniä lakushotteja aina, kun jossain jotain tapahtuu ja joku kissa saa nimen. Muutenhan minä unohdun.

Nyt, lähes kuukauden selvisteltyäni, huomaan, että ei se ihan niin mennyt. Vaikka olenkin selvästi (pun intended) vähemmän nähnyt ihmisiä viime aikoina, pitkälti omasta valinnastani, huomaan, että olen edelleen olemassa.

Itse asiassa, eniten tukea ja ymmärrystä olen saanut juuri musiikkialan sisältä. Tuntuu, että siellä ymmärretään ratkaisuni paremmin kuin hyvin ja sitä kunnioitetaan. Se on tuntunut hyvältä. Sama piiri, jonka takia olen juonut, on auttanut minua eniten juomattomuudessani.

Mutta.

Fakta on, että ilman viimeisen kymmenen vuoden ex-tempore juomailtoja, turhia krapuloita, huonoja karaokelauluja ja pöydän alla makaamisia en olisi ikinä päässyt siihen missä olen nyt. En näissä hommissa. Olisi jäänyt liian monta ihmistä tapaamatta, yhteistä hetkeä kokematta ja ideaa keksimättä, jos olisin aina ollut suljetuin korkein. Eli niin hämmentävältä kuin se kuulostaakin, en esimerkiksi voi suositella kenellekään musiikkialalle haluavalle nuorelle managerinalulle juomattomuutta. Ennemmin melkein käskisin kissanristiäisiin pyörimään, keikoille sekoilemaan ja Erottaja Bariin laulamaan sitä Mikko Alataloa pari nuottia sivuun oikeasta sävellajista. Korkeintaan saattaisin varoittaa, että tulevat vuodet, jos ne jaksat, tulevat sitten syömään sisältäpäin.

Nyt, näin retrospektiivinä, olen ajatellut, että viina näissä hommissa on tainnut olla polku, joka on ollut pakko kulkea. En sano, että se olisi ainoa polku, mutta se oli minun polkuni. Ja minulle se on, hauskaa sinänsä, ollut hedelmällinen.

Musiikkihommat on olleet siis vähän kuin tutkinto musiikkialalle. Nyt kun on valmistuneen paperit hallussa, ei välttämättä tarvitse enää oppikirjoja.